Vuosi 2021

Huomaan nykyään ajattelevani melko usein vanhenemista. Kuulunee tähän elämänvaiheeseen, jossa ensin on yllättäen luovuttu ikuiseksi kuvitellusta parikymppisyydestä, ja sitten huomataan ettei 30 v ollut mikään pysäkki. Se oli kiihdytyskaista kohti seuraavia kymmeniä. Tässä olisi selvä kriisin paikka, mutta ei. Ihmettelen syvästi tätä ajatusten tyyneyttä. Tavallaan toivoisin oikein syviä ahdistuksen henkäyksiä - mutta ei. Tyynen tyyntä. Pelottavaa.

Tässä välissä kiitos, kun tänne asti päädyit lukemaan. Jatkahan toki, ja toivottavasti saat jotain hyödyllistä myös mukaasi.

Sain itse noin 10 vuotta sitten aivan loistavan neuvon. Tee tänään sitä, mistä olet 5 vuoden päästä kiitollinen. Ai että kuin yksinkertaista, ja ai että kuin toimivaa. Ei helppoa, mutta ei sen mielestäni tarvi ollakaan.

Seurasin tuota neuvoa enemmän tai vähemmän tähän päivään asti. Tuloksena maisterin paperit, lopulta kelpo työpaikka ja palkka, sekä ehjä kroppa kaiken sen raudan nostamisen jälkeen. Ruskea tupa, mansikkamaa ja farmariauto. Pala sitä perinteistä suomalaista unelmaa, jonka voisi välillä luulla kadonneeksi, mikäli seuraa mediasta oman tiensä löytäneiden ihmisten tarinoita. Ei se ole kadonnut. Päinvastoin.

Mutta nyt itselläni lyö tyhjää. Kun kolmaskin lapsi syntyi terveenä, niin mitä kohti tässä nyt oikein menisi? En tarvitse kalliimpaa autoa, isompaa kotia saati venettä itselleni. Suksiakin on neljät. Ehkä voisin tavoitella ensimmäistä miljoonaani? Tunnen muutamia miljonäärejä, terveisiä vaan ruudun sille puolen. Ainakaan ulkopuolelle ei näytä, että ne miljoonat hirveästi elämää heilauttaisivat. Tietyn, merkittävän turvan ne toki tuovat. Kun ruokakaupasta voi ostaa kaiken mitä haluaa, ja harrastuksia ei joudu rajoittamaan rahan takia, niin lisätienestien merkitys tuntuu jotenkin toissijaiselta.

Juttelin psykologin kanssa tästä. Nyt kun tuo viiden vuoden päähän tähtääminen on tavoitteen puuttuessa jäänyt pois, olo on kovin tyhjä. Haittaako se, onko se normaalia, vai peräti ahdistavaa?

Kun kaikki on hyvin, en oikein osaa reagoida siihen. Pelkkää tyyntä. Pelottavaa. Mutta niin hienoa. 

Kolmekymppiä katastrofi?

Lähes kahden vuoden kokemuksella voin todeta, ettei kolmekymppisyys olekaan katastrofi. Moni yritti sillä lailla toki pelotella, mutta en suostunut uskomaan kokeilematta. Jos kuitenkin olet kokenut oman  ikäsi jollakin tavalla pakenemisen arvoiseksi, kannattaa nähdä asia nelivuotiaan Veeran tapaan – miksi olla kolmekymmentäyksi kun voi olla kaksikymmentäyksitoista?

Kolmekymppisyys ja korona-kevät ovat itselleni olleet kovin hienoa aikaa – Jälkimmäisen ansiosta keväältä poistui noin 10 tuhatta ajettua kilometriä ja kymmenkunta edestakaista lentoa. Tilalle tuli ulkoilua, happiliikuntaa ja paremmin nukuttuja öitä. Viimeisen 2 vuoden aikana kropasta on poistunut myös noin 20 kiloa. Kun punttisalit olivat pitkälti kiinni, päätin hyödyntää ajan kaivamalla rullaluistimet esiin. Lunta täällä ei ollutkaan, ja maaliskuun lopusta kesäkuun puoliväliin kertyi matkaa semmoinen 750 km. Olo oli aika rajusti raikkaampi tällaisen vaihtelun jälkeen. Kesäkuun puolivälissä tuli kuitenkin stoppi – 2 x 50 km lenkkien jälkeen homma alkoi maistua puiselta toistolta. Tuon jälkeen on tullut tehtyä lähinnä 8-15 km lenkkejä joko hyvin rauhassa tai kovaa rykien – jätetään pitkät matkat rauhallisemmille sieluille.

Alla on kuva. Alempana ajatuksia.

Vasemmalla olevasta kaverista saisi aivan loistavat entrecotet tehtyä, oikealla näette uitetun oravan.

Monipuolisuus on siunaus, tekipä sitten mitä vaan. Kuvassa vasemmalla olen – no – vahvassa kunnossa kuten halusinkin. Penkki oli menossa rajusti 160 kiloa kohti, etukyykky sitä enemmän. Se oli ensimmäinen (ja ainoa) kesä jolloin voimat riittivät käsittelemään miesten 2 kg kiekkoa. Ei ole kovin vaikea arvata, että kuinka tukala tuollaista painoa on kuljettaa kesähelteillä. Kesä 2018 oli vielä niin perhanan kuuma, kysykääpä joskus grillimakkaralta että miltä tuntuu kun juhlijat unohtavat sinut hiillokseen päälle.

Vaikka sillä hintansa oli, niin tekisin saman uudelleen. Fiksummin toki. Kaiken ei tarvitse olla helppoa, kaunista ja kivaa, ei elämä ole mikään loma. Ja tuo ikäjuttu, tiettävästi sellaisia synttäreitä ei tule jolloin täyttäisin vähemmän kuin edellisellä kerralla. Mitä siis odottelemaan, parempi toimia nyt ja ihmetellä myöhemmin.

Tiesin toki tarkalleen, että tuo tuhti vuosi on lajiaan viimeinen, ja sitten kokeillaan jotain muuta. Nyt helmi-kesäkuussa kävin puntilla ehkä 4 kertaa, ja kiekko (1,5 kg) lentää paremmin kuin ikinä! Viime kesänä kaksi parasta olivat 50,1 m ja 48 m. Eilen reenissä kesän pisin 49,2 m ja siihen päälle ~4 krt yli 48 metriä. Resepti on ollut suht yksinkertainen – rullaluistelua, kevyttä terävää juoksua, maltillisesti heittoja ja noin 30 min punttireenejä yhdistellen. Ei mun oikeastaan pitänyt juurikaan heitellä, mutta kun kesäkuun lopulla tuli kerran käytyä niin se oli menoa.

Miksei makeaa mahan täydeltä?

Tiedättekö sen kaverin, joka päätti lopettaa tupakoinnin nuuskan avulla. Ei ole järin vaikea temppu arvata miten siinä kävi. Naureskelu on ainakin omalta kohdaltani aivan turhaa, sillä olen aivan vastaavassa tilanteessa. Päätin nimittäin tehdä pienen muutoksen, ja vaihtaa karkin syömisen lakritsin syömiseen uskotellen itselleni, että se on jotenkin parempi vaihtoehto. No lopputulema on se, että silloin tällöin syödyt pienet karkkimäärät ovat vaihtuneet jatkuvaan lakritsiannosteluun, kilo viikossa ja enemmänkin mielitekojen mukaan.  

Maku oli aika mielenkiintoinen, mutta rakenne kelpo

Kesän ihan viimeisiä reenikertoja vedellään, ja alkusyksy on jotenkin vaihtunut +27 asteen lämpötiloiksi. Ladoin tuossa mennäviikolla kassiin 1.5 kg kiekot ja suuntasin tuttuun tapaan moukaripörssin pohjoisrinkiin. Tekniikan nopeuttaminen on johtanut siihen, että tuki ei oikein ehdi alle. Siitä seuraten heitot ovat jatkuvasti sen korkuisia, ettei ohikulkijalta lippalakki lähtisi päästä, mutta silinteri kylläkin. Ensimmäiset 12 heittoa menivät kaikkea pientä fiilaillessa, 13. tukea päin mutta olemattomasta tasapainosta. 14. toi sitten kohdalleen osuman, ja 50 metrin raja meni ensimmäistä kertaa rikki! En kovin paljon tuohon uskonut kesään lähdettäessä, kun reenivuosi oli mitä oli, mutta jostakin se parahti ilmoille. Taputin itseäni olkapäälle, ja lompsin kohti lounasta.

Kelpo kaari

Vajaan viikon lepo, ja lähdin tekemään tulosta pitkäjärvelle. Viimeksi kohtuulliseksi todettu rinki ei sopinut jalan alle ollenkaan, ja kaikki 1 kg heitot (22 kpl) jäivät alle 55 metrin. Kun viimeinenkin kuitenkin oli 54 ja rapiat, niin tiesin metrejä olevan vielä jemmassa. Normaalissa reenissä heittoja on tullut noin 15 kpl, ja palautuminen niistä on ollut vaihtelevaa. Tietoisena riskinä nostin määrää vielä puolella, josko reippaalla ylirasituksella ja kunnon palautuksella saataisiin piilossa olevat metrit tongittua esiin.

"Annokset jotka söin". Kuumaa punaviinimarjasörsseliä ja jäädytettyä lemon curdia

Lauantaista torstai-aamuun asti olo oli totta puhuen aika karmea. Uni oli hyvin pinnallista, flunssan kaltainen olotila tuntui olevan päällä ja samaan aikaan koko ajan oli nälkä ja kaikki ruoka ällötti. Koita siinä sitten lapioida naamaan riittävästi tavaraa. Vielä ke-to välisenä yönä tenava herätti yhden ja kahden välillä, eikä siitä eteenpäin oikein levollista unta enää tullut. Olin vähällä jo jättää tänään lähtemättä, kun tausta oli tämä. Menin kuitenkin, ja kyllä kannatti! Jo toisella heitolla 56 metriä, eli mitatusti pidemmälle kuin ikinä. Ja 4 ensimmäistä ovat yleensä pelkkää tunnustelua vain! Lopulta heittoja kertyi 14 kpl, joista 5-6 yli 56 metriä, ja pisin 57.80 m! Heitot olivat taas matalia ja joka neljäs törmäsi häkkiin, mutta kaava oli sama kuin yllä kuvatussa 1.5 kg kerrassa: 12 heittoa hakemista, 13. heitto enempi korkea kuin pitkä, ja 14. sitten lähti juuri minne pitikin.

Tämä aivan tyhjästä ilmestynyt kehitys on vähän laittanut miettimään  1,75 ja 2 kg kiekkoihin tarttumista. Ei parane luvata, alkutalvi sen sitten näyttää miten kävi.

Maanisen suorittamisen ihanuus ja puute

Oikein iso ja lämmin tampereenkiälinen Moro täältä sängyn pohjalta. Flunssa ei toki ole kaatanut, vaan kyseessä on opiskeluajan hedinostista elämäntapaa nostalgisoivat hetki, kun tenavat ovat kerhossa tai nukkumassa, ja sain neuvoteltua kolmen tunnin vapautuksen kotitöistä. Se on luksusta se, uskokaa pois.

"Annas kun isi näyttää"

 Kesä on sikäli edennyt toivoituissa merkeissä, että jättihelteitä ei tullut. Suuri kiitos asiaan vaikuttaneille. Allergiaoireet sen sijaan saapuivat viime vuoden tapaan, ja pari viikkoa oli oloa virkeä kuin suojuoksua tehnellä sialla. Vatta raapii maata ja kärsä on täynnä mustikoita. Sen lisäksi kuulanheitot ovat jääneet pitälti tekemättä, kun on ollut ”kaikkea pientä”. Tässä tilanteessa tuo tarkoittaa vasemman etureiden pikkuvammaa, oikean nilkan venähdystä ja kiertorasituksesta poukkoilevaa vasenta polvea. 85 % tehon heitot onnistuvat kyllä, mutta täysiä ei saa revittyä kun aina tulee vähän varottua. Varovainen heitto on yhtä hyödyllistä kuin palkkaneuvottelun pyytäminen sillä ajatuksella, että toivottavasti eivät ota paljon pois.

Toivottavasti viimeinen ateriani tulee olemaan kermavaahtobuffet. Lisukkeena tällä kertaa köyhät ritarit

Koska reeni on ollut aiempaan verrattuna kovin rentoa harrastelua, niin en suurempia tavoitteita kesälle asettanut. Alkukesästä kaivoin varaston syövereistä  1.5 ja 1 kg kiekot, koska niiden heittely nyt on ihan huippuhauskaa. Viime kesän huippuveto kilolla oli sen 53.7 metriä, mutta nyt yhtäkkiä jostain ilmestyi ensin 54 m heitto, sitten 54.65 m, sitten 55.5 m ja viimeisenä perään arviolta 56 – 57 metrin kaari. Toi 3 metrin parannus on ihan hulvaton ottaen huomioon sen, että paljonko näitä on jo heitelty.

Viimeisin tuli vielä ilman tuuliapua, osui vaan ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen niin, että veto lähti oikein rintalihaksesta asti. Metrit on saatu pyörähdykseen vauhtia lisäämällä, mutta se on vaatinut paljon kiroilua se. Välillä liian karhea rinki on vääntänyt polvea, liian liukas rinki taas aiheuttanut koomista koikkelointia ja aivan minne sattuu lähteneitä heittoja kun rytmitys ei pysy kasassa.

Kravatti miehen mukaan

Vaikkei yhtään metriä tulisi lisää, niin tämä on ollut loistava kesä. Maaninen (mutta ihana) suorittaminen on pysynyt vähän taka-alalla, ja mieli on pääosin ollut rento ja heittäminen on ollut hauskaa! Olin oikeastaan jo alkuviikon kerran jälkeen valmis pakkaamaan kassin syystaukoa varten, mutta selvästi paras heittokerta (54.8 m, 55.2 m, 56-57m) muutti mieltä himppusen. Täytyy vielä katsoa miten tuon 1,5 kg limpun kanssa sujuu. Vitosella alkaminen on haave, joka ei tunnu enää niin mahdottoman kaukaiselta.

Vatsalihakset syvältä

Voi arvaamaton kun se syksyn lepotauko teki hyvää. Vaikka kevään mittaan touhu ja tahti on pikku hiljaa kiristynyt, niin kaikenlainen jumppaaminen on pysynyt mukavana, ellen sanoisi jopa että hauskana! Talven lopulla kävin jopa hiihtämässä useammankin kerran, ja se kuuluisa ”kympin lenkki” tuntui taas ihan mahtavalta! Ja ennen kaikkea mahdolliselta. Viime talvena en uskaltanut edes haaveilla siitä. Matkana se ei ole kovinkaan kummoinen kun niitä 50 km vetoja on tullut tehtyä pari, mutta 120+ kilon kanssa se tuntui vähintään yhtä hyvältä kuin Finlandian maaliinpääsy. Tämä on muuten metka homma, reeni on vähentynyt ja keventynyt niin samalla paino on pudonnut. Kun voimaa ei ole viikottain hakattu lisää, niin ruokahalu on puolittunut samoin tein. Mutta se ei ollut tämän kerran asia

Piikki lihassa. Dry Needling

Tämän kerran asia oli se, että olin tammikuun paikkeilla ihan tolkuttoman terävässä vireessä. Jalat olivat terhakkaat kuin kirpulla, ja jopa pienimuotoinen juokseminen tuntui ihan hauskalta. Sitten tuli 2,5 kk täyttä reissaamista töiden puolesta, ja koko homma piti alottaa alusta. Tai oikeastaan vielä alempaa, koska vasen etureisi kramppasi kyykyssä joskus helmi-maaliskuussa, eikä se vieläkään oikein kestä vaikka teräviä kuulantyöntöjä. Kuminauha, rullaus, lämmittely ja dry needling ovat auttaneet paljon, mutta vieläkin ollaan kaukana normaalitilasta. Kai sitä kolmenkympin rikkouduttua saa tottua tähän, että maali alkaa vähän rapistua ja listat alkavat notkua. Töissä kävi muuan konsultti, jonka toteamus oli yhdessä oikeampi kuin muiden puheet summattuna: ”Kaikki rrrrapistuu”. Siinä se maailman kiertokulku on aika hyvin tiivistettynä.

Jälkikasvu <3

Mutta ei niin hyvää, etteikö jotain parempaakin. Kävi nimittäin niin, että reittä kuntouttaessa päädyin tekemään hartaudella syviä vatsalihaksia. Ensimmäistä kertaa ikinä, kuten asiaan kuuluu. Se on tuonut mukanaan sellaisia ihmeellisyyksiä, kuin vaikka tänään melko keskinkertaisella heitolla 1 kg kiekkoa 54 m, tai ehkä vähän enemmänkin. Aiempi ennätys ja viime kesän parhaassa vireessä tullut huippuheitto oli 53,5 metriä. Heitossa saattoi olla hirveät tuuliavut, mutta siinä on joka tapauksessa 3 metriä enemmän kuin osasin odottaa. Kahden kilon kiekon olin ajetellut tänä kesänä unohtaa vallan, mutta jos pienemmätkin lentävät noin niin mikäs siinä kokeillessa. Toinen huippuyllätys oli aivan sunnuntaikiskaisuna tullut kuulanheitto alta eteen. 17,5 metriä lensi heitolla, joka teholtaan vastasi lippalakin laittamista hattuhyllylle lounaan ajaksi. 18 m on aiemmin ollut sellainen hyvä kiskaisu, ja 19 m ennätyslukema tuli täydellisyyttä hipovalla vedolla.

Kotikenttä

Kesä jatkuu mielenkiintoisissa merkeissä, eiköhän tästä vielä hyvä tule! +24 °C lämpöä jatkuvana kiitos, ja joka neljäs yö saa tulla vettä ettei ilma kuivu liikaa.

Itsensärakennusprojekti

Annoin vuosi sitten syksyllä itselleni lupauksen, että yhden vuoden vielä katson, mitä kropasta lähtee voimailun ja heittojen puolella irti. Monenlaisia ajatuksia pyörittelin, mutta totesin että kymmenen vuotta pitää riittää omien rajojen löytämiseen. Tavallaan se riittikin, tavallaan ei. Omien kykyjen rajat löysin hyvin pitkälti. Vähän kuin kuuta katsoisi. Niin lähellä että sen näkee, muttei kuitenkaan sinne asti yllä.

Ja näin se elämä taitaa muutenkin kulkea; kuljetaan kohti jotain, ja päädytään jonnekin vähän sinne päin. Columbus ja kumpanit tähtäsivät Intiaan, mutta päätyivätkin Amerikkaan. Menihän se nyt ihan helkkarin paljon pieleen, mutta tuskin se jälkeenpäin ihan hirveästi harmitti. Jokainen meistä on kai oman elämänsä Columbus laivoineen, miehistöineen, meritauteineen ja retkieväineen. Näiden kanssa me matkaa teemme. Tämä oli muuten erittäin vahva ehdokas vuoden 2018 ”Sitaattien Skoda” –ehdokkaaksi.

Välillä kannattaa mennä puistoon laskemaan mäkeä

Nyt kun olen kolmisen kuukautta ottanut vähän etäisyyttä viimeiseen 10 vuoteen, niin koko kuvio alkaa hiljalleen valjeta. Kehonrakennusta se ei yrittänytkään olla, mutta jonkunlainen itsensärakennusprojekti se taisi olla.

Aivan uuden kokeilua - - - Onnistumisia - - - Erehtymisiä - - -”En olisi ikinä uskonut pystyväni”-hetkiä - - - Luovuttamisia - - - Uuden oppimisia - - - Erehtymisiä - - - Saman asian oppimisia uudelleen - - - …

Näitä, mitä sitä nyt elämässä muutenkin.  Välillä kaikki meni kuin juonen olisi saanut kirjoittaa itse, ja sitten tömähdettiin seinään niin kovaa, että tulo- ja menosuuntaa ei muistanut enää kukaan. Hienoja hetkiä, hyvin kusisia tilanteita, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kuluneen kesän jutuista lisää myöhemmin, mutta tärkein tavoite oli laittaa vanhat kuulanheittoennätykset uusiksi. Kaikki meni hienosti, ja JVE-ennätystä 18,86 lähelle päästiin jo kesäkuussa useaan kertaan, uupui vain jokunen kymmenen senttiä. Sitten yhtäkkiä, aivan tyhjästä, tulokset valahtivat tasolle 15 – 16 metriä. Sitä jatkui kaksi, ettei kolmekin viikkoa. Ei vain lähtenyt, ja tuo pudotus on aivan katastrofaalinen. Aivan kirkkaasta auringonvalosta tiputtiin porakaivon pohjalle, eikä huutaminen auttanut kun luukku oli laitettu kiinni. Yhtäkkiä oli vain kaksi vaihtoehtoa: Luotat siihen, että homma on hallussa, ja sinne pääset minne pitääkin. Toinen vaihtoehto on vetää hätäjarrusta, ja keksiä joku radikaali korjaussuunnitelma. Monta kertaa olen valinnut jälkimmäisen, mutta nyt tein toisin. Palkkiona elokuun alussa ennätystulos 19,05 metriä, ja todistus siitä että oma tekeminen kannattaa viedä sille tasolle, että itseensä voi luottaa.

Vihreä = 2018, Sininen = 2017, Keltainen = se mitä tavoiteltiin

Vastaavia epätoivon alhoja tulee elämässä yhdellä jos toisellakin osa-alueella silloin ja tällöin. Kun näitä hetkiä on päässyt harjoittelemaan niinkin mitättömän asian kuin harrastusten parissa, niin on hienoa huomata samojen ratkaisutapojen toimivan myös muuallakin elämässä. Yhden sortin palkinto se tuokin lienee.

Kolme kuukautta lepoa on tehnyt hyvää, ja reeni jatkuu taas! Palataan siihen lähiaikoina.

Mitä jos ei saakaan sitä, mitä haluaa?

Tänään ajattelin kirjoittaa rakkaudesta. Syvästä lämmön tunteesta sisimmässä, ja välillä viiltävistä pettymyksen hetkistä. Pidetään kahdenkeskisen rakastumisen pohtiminen kuitenkin sille kuuluvissa paikoissa, kyse on rakkaudesta heittämiseen ja kaikkeen siihen liittyvään.

Ensi-ihastuminen heittämiseen tuli joskus noin neljäntoista vanhana, kun sain vihdoin ja viimein vängättyä isältä turbokeihään. Itse jouduin toki käyttämään lähes puolen vuoden viikkorahasäästöt, mutta se oli sen väärti. Ensimmäisen kesän tai pari takapihalla mahtui hyvin heittämään, mutta sitten kun kasvihuoneen katossa alkoi olla useampi reikä, niin tuli kohtelias vihjaus siirtyä muualle. Tuo ruoholta heittäminen oli suuri siunaus, sillä en koskaan oppinut keihäänheittoon oikeanlaista vauhtijuoksua ja tukijalan käyttöä. Harmittihan se siinä päälle parikymppisenä kun ei oppinut tuota millään, mutta nyt ehjän olkapään omistajana sitä osaa arvostaa. Nyt kahden vuoden tauon jälkeen uskaltauduin tässä keväämmällä kokeilemaan heittoa hypähdyksestä. Jotain himpun päälle 40 m se vain lensi suttuisella repäisyllä, mutta välineen lento on vain jotain niin rauhoittavaa katsoa.

500 m soutu yllätti. Piti vain vähän avata keuhkoja

Kamppailulajeja en koskaan edes harkinnut, koska toiseen fyysisesti kajoaminen ei tule omalla kohdallana millään lailla kysymykseen. Heittämisessä voi ihan surutta päästää huonomman päivän paineet pihalle, voi kiskaista aivan niin kovaa kuin haluaa ja rääkyä perään jos niikseen on.  Joskus heitto vielä epäonnistuu niin sopivasti, että väline kalahtaa kovaa vauhtia häkin tolppaan. Se kumahdus on korviahuumaava <3 Toinen palkinto on onnistunut heitto, jossa väline ei tunnu huomaavaan painovoimaa lainkaan, vaan lentää sentti- tai jopa metritolkulla ennätyksen merkiksi laitetun vissypullon yli.

Mulla on paljon kuvia kengistä ja varpaista vihreää lakanaa vasten. Sinne taustalle on helppo photoshopata kulloinkin haluttu somemaisema

Vuoden 2014 kesästä lähtien olen ollut melkoisten sydänsurujen riivaama. Kun tiedän omat nuoruusajan harjoittelemattomuuden tuomat teknis-fyysiset rajoitteet "oikeisiin lajeihin", olen panostanut paljon suoraan nopeusvoimaan, jota mittaan kuulanheitoilla. Tuona kesänä olin voimien puolesta vielä aika poikanen, mutta kesän parhaita tuloksia en ole saanut parannettua sen koommin, ja joka kesä se on viiltänyt sydäntä. 4 kg kuula pään yli taakse 21.40 m (tässä jonkun rimpulan mallisuoritus https://www.youtube.com/watch?v=03kQieEuLoQ) ja vastaavasti eteen heitettynä 18.86 m. Vaikka mitä hokkuspokkuksia olen tehnyt, niin pakit on tullut kesästä toiseen. Olen yrittänyt kaikkea: lähettänyt rekkakuorman ruusuja, mutta tunari vei ne väärän talon pihaan. Ostanut telkkarista mainosaikaa kosintaa varten, mutta eihän se perhana katso telkkaria. Soitin avuksi jopa Samuli Edelmanin hyräilemään rakkauslauluja taustalle, mutta sekin meni sillä lailla pieleen kun ensimmäisen säkeistön lopulla vasta huomasin, että oven avasikin hänen äitinsä. Tänä kesänä on kaikki saatu tehtyä niin hyvin kuin mahdollista, eli pakko se on uskoa vielä tärppäävän ja tulosten paranevan. Mutta jos näin ei käy? Ehkä Maj Karman sanoin, ”jos ei meistä mitään tuu, niin katsokaa, mies murtuu”

<3

Tein itselleni hyvän mielen lapun, johon laitoin kaikki parhaat tulokset eri heittovälineillä. Sitten päälle iso keltainen rasti, kun se saadaan parannettua. Kilon kiekolla tuo jo tapahtui, kun muinainen ennätys 52,50 m rikkoutui pariinkin kertaan. Eivät olleet mitään erityisiä heittoja, mutta yhtään selvää virhettä niihin ei mahtunut. Mutta se tunne, kun kiekko vain liiteli sen vissypullon yli, jättäen jäljen Pitkäjärven kosteaan hiekkakenttään <3 

Valot ja varjot

Tämä elon kolmas vuosikymmen on ollut ihan kelvollinen, etten sanoisi jopa että aivan mahtava! Ei sitä parikymppisenä osannut oikein mitään odottaa, ja se taisi olla ihan hyvä niin. Olisi alkanut vielä jännittää.

Opiskelemaan menin, kun en mitään töitäkään osannut tehdä. Vielä viisitoistavuotiaana hädin tuskin osasin ostaa lippua paikallisbussiin, mutta jotenkin sitä on tullut ajettua itsensä sellaisiina maailmankolkkiin, joissa paikalliset eivät erota Suomea ja Vietnamia toisistaan. MaailmanParasMinä on yksi vuosikymmenen rakkaimmista lapsista, jonkinlainen terapiakanava pitämässä yllä omaa mielenterveyttä ja jättämässä muistijälkeä. Ja sitten reenaaminen. Kaikki ne perkeleet jotka jäävät yleensä korrektiuden puitteissa päästämättä ulos, purkautuvat korkojen kera ilmoille siinä samalla. Toisten mielenterveyttä ylläpitää koirat, kolmansien skumppalasit ja omalla kohdalla purkautumiskanava on tuo.

Olen aika vakavissani pohtinut, että tämän kesän jälkeen saa hetkeksi  (tai vuosikymmeneksi) riittää, ja kroppa saa levätä. Katsotaan nyt mitä elämä tuo tullessaan. Viime kesään verrattuna olo on ollut sisältä kovin tyyni juuri noiden ajatusten johdosta. Tämä oli se mihin pystyin, ja sillä mennään. 

Toissakesänä tehty 1,75 kg kiekon 47 m herätti oikeasti haaveet SM-tasolle pääsystä. Kaikki lähti kuitenkin menemään totaalisesti pieleen, kun kovin vastentahtoisesti tuli muutettua erääseen rauhalliseen satakuntalaiseen pikkukylään. Elämässä voi toki valita aina itselleen parhaan ja olla tekemättä kompromissejä, mutta se on aika yksinäinen tie. Reenasin syksystä alkukesään kuin hullu, töissä hakattiin välillä kuin vierasta sikaa ja kaikki runsaat minuutit illalla kotona käytin tiskaten käsin astioita, joita lapsiperheessä tulee muutama. Kevät alkoi kohtalaisen kivasti 2 kg kiekon 41,45 m. 45-46 m näytti ihan mahdolliselta, mutta vitut. Jo elokuun alussa jouduin vetämään pelin poikki, kun tuloskäyrä ja mieliala meni alas nopeammin kuin tenava liukumäkeä. Kun vuodessa tekee sen 200 reeniä ja  400 huoltavaa sessiota, niin vähän hankala on hymyillä jos vastineeksi ei saa mitään. Vaikkei tuo kulunut vuosi häävi ollut, niin joku romantikko aina höpöttelee, että pimeydessä valotkin loistavat kirkkaampina. Kait se noin sitten vähän olikin.

Tänä kesänä on palattu alkulähteille: Kun tietää ettei oikein osaa, niin on helpompi tehdä parhaansa. Kiekko ei ole vielä lentänyt, mutta nopeusvoima ja liikkuvuus ovat olleet selvästi paremmalla tasolla kuin ikinä alkukesästä. Ja neljä viidestä reenistä on päättynyt hymyyn. Se on älyttömän tärkeää. Hiljaa hyvä tulee, ja laitetaan kehitys aikakirjoihin sitten kun se on täysin realisoitunut.

Ajattelin seuraavan elon vuosikymmenen aloittaa samoin kuin nykyisenkin: tekemällä jotain aivan uutta ja vierasta. Ajatuksia on, mutta en oikein ole vielä päättänyt että mitä. Hankkisiko ensimmäisen miljoonansa, opettelisiko oikeasti soittamaan pianoa vai kokeilisiko kasvissyöntiä. Aika näyttää!

Uiminen on järjettömän pelottavaa

Uiminen on oikeasti ihan helkkarin pelottavaa touhua. Mä en mahda sille mitään, mutta mun polvet vatkaa aina ihan holtittomasti kun kävelen kohti hallia. Maanantaina kahvion täti oli tuomassa jo mulle rollaattoria ovelle, mutta sovittiin että yritän ite ensin selvitä ilman. Ei mua hukkuminen pelota, kilometri menisi uiden vaikka silmät kiinni. Ja ehkä se olisi parempikin niin.

Mua pelottaa ne kanssauimarit. Mummot. Papat ja muutama muu vinksahtanut. Aamulla kuuden ja kahdeksan välissä on erityisen paha hetki. Tilanne on nimittäin lähes varmasti se, että hallissa toiseksi nuorin henkilö on vähintäänkin 25 vuotta sinua vanhempi, ja nämä kanssauimarit käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Koko homma alkaa jo pukuhuoneessa, kun riisut sukkia. Viereisestä pukukaappirivistä hyökkää paikalle pappa, kuka muistelee että hänkin oli joskus nuori ja notkea. Ennen kuin hän ehtii kertoa miten sitä notkeutta oikein käyttikään, on parempi juosta suihkun puolelle ja kovaa.

Suihkussa voi päästä helpolla, jos on vikkelä kintuistaan ja pystyy pidättämään hengitystään suihkun alla riittävän ajan. Mutta sauna, sauna on pirullinen paikka. Siellä on nimittäin oven viereisessä kulmassa paikka, jossa istuu jatkuvassa kolmivuorossa kylän kovin saunoja. Joskus menin vahingossa ääneen ihmettelemään, kun kädet tärisevät silloin tällöin. Diagnoosi oli ilmiselvä: alkava Parkinson ja liuta muita vierasperäisiä termejä aakkosjärjestyksessä, joiden kuuntelun jouduin lopettamaan äffän kohdalla. Äkkiä altaalle!

Vesijuoksu. Se on pahin, se on kaikista pahin. Pientä rataa kiertää arviolta viisikymmentä mummoa, joiden parfýmien johdosta meinaa pökertyä jo kaakeleiden puolelle. Joka toisella on päässään toinen toistaan upeampi huivi, johon on taiteiltu harsokankaasta kiva kukkanen. Kun vedät vyön kiinni ja astut pelkoa näyttämättä altaaseen, kuulet takaa tulevan mainitsevan jotain lihasopasta, ja kiihdytät vauhtia ettet vain saa kuulla enempää. Jaksat ehkä 50 metriä, mutta et ota riskiä että kukaan kanssauimari luulisi sinun olevan pelastamisen tarpeessa.

Metrin ponnulta olen hyppinyt muutamia kertoja ihan vain siksi, että viime kerrasta on äkkiä kymmenen vuotta. Jostain syystä nämä vesijuoksumummot ovat vallanneet myös hyppyaltaan, ja kiertävät ympyrää. Kun ilmaiset kauniisti että väistäisittekö alta, niin mummot toteavat virneen kera, että tule vaan.

Yhtäkkiä muistat, että eihän tänne pellehyppimään tultu, vaan uimaan! Menet uima-altaaseen vain huomataksesi, että kohta edessäsi ui henkilö vaaleat stringit jalassaan. Innostus vain kasvaa kun huomaat yläosien tippuneen! Mutta samalla kellonlyömällä tajuat että kyseessä on mies. (Tosi juttu).

Koko homman viimeistelee se, kun teet kovaa 200 metrin vetoa. Yhtäkkiä viereistä rataa menee hirveää vauhtia jalka-amputoitu nuori neito, eikä ole mitään mahdollisuuksia pysyä perässä. Viimeistään tässä vaiheessa sitä alkaa miettiä, että sopisikohan joku muu harrastus minulle paremmin. (Kaksi isoa peukkua Porin paralympiaurheilija L.L:lle, arvostan!)

Kolmekymppinen?

Kohta lähtee käyntiin elon neljäs vuosikymmen. Kolotusten vuosikymmen, kuulemma. Ja kun neljäkymmentä tulee täyteen, niin sitten läskiä tarttuu pelkästä ruoan hajustakin. Hah.

Alla on kuva. Valkeapaitainen pojankloppi, armeijasta juuri vapautunut ja poikien kanssaa Interreilaamassa jossakin Zagrebin perukoilla. Ikää karvan vaille 20 vuotta, ja mieli täynnä intoa! Keskimmäisellä pojalla on 25 vuotta mittarissa, reenivuosia noin viisi takana ja vähän jo lihaa kertynyt luiden ympärille. Oikealla sama kaveri tänään, 29 vuoden ja 7 kuukauden kokemuksella. Voimaa on kertynyt, kropan pienistä kolotuksista saisi tehtyä vähintään D-hintaluokan pokkarin ja pientä pehmeyttä keräämällä ovat taudit pysyneet viime vuodet poissa.

Muutamat viime vuodet ovat olleet vähän hankalia, mutta tänään taas hymyilen. Sinetöin oman ikääntymiseni toteamalla, että tärkeintä on olla terve. Kuulostaa niin pappojen horinoilta, että voisi hyvin luulla mittariin tulevan 50, mutta näin se vaan on. Reenatessa tunnelmat ovat kovin kaksijakoiset. Toisaalta olen pystynyt paljon enempään kuin olisin ikinä uskonut, ja toisaalta tuntuu että lähes kaikessa pystyy vielä parantamaan.

Usein jossitellaan sitä, että saisinpa puhua kymmenen vuotta nuoremmalle itselleni järkeä. Ajattelin olla erilainen nuori, ja puhua jo nyt tolkkua päähän tulevaisuuden 30 vuotta täyttäneelle itselleni. Ihan ensimmäisenä päässä kannattaa pitää se, että uusien asioiden pelkääminen on kovin hölmöä. Jos perhoset (tai joku vähän isompikin, kuten vaikka strutsi) pyörii vatsanpohjalla, kannattaa useimmiten tehdä kuin jättää tekemättä. Toisena neuvona on se, että pidä hyvää huolta selästäsi. Pullistunut välilevy on lähes yhtä helppoa löytää mistä tahansa porukasta, kuin kepun kannattaja. Jos noiden lisäksi vielä muistat pitää silmän auki ja nauttia maailman pienestä ja suuresta kauneudesta, niin tuskin se vuosikymmen kovin pahasti pieleen menee.

Ihan kuin olisi doupannut

Tänään kulki niin hyvin, että nyt täytyy vetää jarrua. Se on ehkä isoin oppi tässä vuosien varrella. Aiempina nuoruuden innon vuosina huippuhyvä reeni tuli aina tulkittua ”uudeksi normaalitasoksi”, ja siitähän jatkettiin kahta kovempaa, kunnes tuli stoppi. Nyt kun taso hyppää ylöspäin, niin osaa jo vetää hetken tauko ja lähteä kevyemmän kautta lisäämään rasitusta pykälän kovemmaksi. Pitkäjänteisyys on tässä vaiheessa tärkein asia jos eteenpäin haluaa mennä, ja se tässä olisi tarkoitus.

Ensimmäisenä lämmittelyn päätteeksi otin 500 m soudun. Kello pysähtyi aikaan 1:32,5. Ennätysparannus 3 sekuntia, ja aivan yhtä tiukille en vetänyt kuin tuossa edellisessä kovassa. Tuo on hirveä soutumatka, yritän ensimmäisen 300 m vetää silmät kiinni, ja viimeiset 200 m mennä 5 vetoa kerrallaan. Tuskaa se on, mutta on siitä iloakin. Kun happi kulkee, niin se näkyy positiivisena kaikkialla.

Kuten vaikka siinä, että kyykkyjä jaksaa tehdä enemmän kuin kolme.  Jalatkin alkaa olla kunnossa, etukyykyssä 8 x 120 kg ja 1 x 150 kg kohtuuhelposti, 4x140 kg vähän tiukempanakin. Vähän lisäpitoa ylävartaloon, niin haviteltu 180 alkaa olla lähettyvillä. Ajamisen määrä on vähentynyt niin, että askelkyykkykin onnistuu. Viime vuonna ei onnistunut. Penkissä pomputtomana viikon sisään 4 x 125 kg ja pompulla 1 x 145 kg, ja seuraavan parin kuukauden reenisyklissä pitäisi pamahtaa kovaa yli.

Pienet mutta merkitykselliset edistysaskeleet eivät ole löytyneet salilta. Ne ovat löytyneet uima-altaasta. Syyskuun lopusta uintikertoja on tullut 18 (viime reenivuosi 2 kpl) matkana 200 – 1300 per kerta, yhteensä 14150 m, (ka 786 m). Uinti on sikäli loistavaa tekemistä, että se pitää keskikropan hereillä, huoltaa paikkoja ja kierrättää keuhkoissa olevaa mönjää sen mukaan miten haluaa mennä. Kunhan pysyy pinnalla.

Tänään minua lähestyi nainen

Elämässä on omat kommervenkkinsä, kun on 130-kiloinen jässikkä, joka antaa tukan kasvaa puoli vuotta kerrallaan ja on kaikin puolin yhtä sulava kuin puujaloilla kävelyä harjoitteleva norsu. Sellainen symppis ja harmiton, mutta samalla vähän liian kuhmurainen kulkeakseen virrassa sulavasti kuin kaarnavene. Puukuutio pallomeressä, tai jotain. Kun tovi sitten seisoin tien vieressä heilutellen ohiajaville hinausköyttä, niin yksi ainoa herra pysähtyi, ja hänkin halusi vain tietää paljonko olen maksanut tuosta 15 vanhasta sitikasta. Jumissa olin, ja jumiin jäin. Jos joku lähestyy, niin hän luultavasti haluaa että ojennan ylähyllyltä kohtuupainavan laatikon. Humalaisiakin ihmisiä välttelen, koska yleisin repliikki on ”Moro mitä äijä. Tuu painiin Jartsan kaa”. Tällaista se elo on.

Mutta tänään minua lähestyi nainen. Silmissä täyttä paloa hän asteli lähelleni, ja kuiskasi erittäin äänekkäästi korvaani ”Et sä noin voi tehä! Sori kauheesti mut lopeta. Tee  vaikka… eiku älä tee mitään!” Oikein viehättävä naishenkilö, personal trainer kai, mutta totuus oli se että toimintani ei ollut soveliasta. Pienemmän olisi heittänyt varmaan pihalle, mutta kun vauhtipunnerruksessa tangossa oli hieman reippaan hänen verran painoa, niin totesi kait parhaaksi pysyä verbaliikassa. Nykyaikaisen asiakaspalvelun malliesimerkki on nimittäin juurikin tämä, että ulkoistetaan ulosheittotoiminnotkin asiakkaille. Kyllä minä toki ymmärrän ettei painojen pudottaminen katonrajasta ole soveliasta, mutta allani nyt sattui olemaan paras näkemäni nostolava, jolle painojen pudottaminen olikin kielletty. Porissa on vissiin jopa ihan kohteliasta kysyä, että Mikä vittu näitä Porilaisia oikein vaivaa, ja teenpä sen nyt.  No, painonnoston jaloa harrastamista varten tarvii etsiä nyt uusi kolo. Juuri kun viime tekstissä pääsin kehumasta.

Elämä on kovin mukavaa, kun asennoituu niin että kunnon paskamyrskyn raivotessa tuumaa tämän menneen vielä kehnommin kuin olisi itse osannut edes keksiä. Sitten jos kaikki sattuu menemään oikein hyvin, niin voi iloita ja ihmetellä, että välillä näinkin. Kun elämä on yhtä aurinkoa niin siinä saa kunnon rusketuksen, ja jos ympärillä on pelkkää synkkyyttä, niin pimeässähän saa paremmin nukuttua.

Totta puhuen, kyllä mua nyt vähän vituttaa. Hyvin mennyt reeniputki menee nyt kunnolla sekaisin, kun joutuu etsimään paikat jossa toteuttaa itseään ilman turhia rajoitteita.

Intervalli maistuu joulutortuilta

Kaikesta kurjuudestaan huolimatta olen palauttanut intervallityyppiset reenit taas ohjelmaan, ja onhan ne nyt hirveintä ikinä. Ne antavat yleisen olotilan sekä voimailunkin puolelle sen verran lisäpotkua, että kerrankos sitä muutaman sähäkämmän vedon kestää. Aluksi 130 kilon varrella käy niin, että lihakset hapottuvat ennen kuin ehtii hengästyä. Melko nopeasti tuosta päästiin tälläkin kertaa siihen, että keuhkot ovat ne jotka aloittavat vinkumaan reippaan miljoonan syklin minuuttitahdilla. Tänään viimeksi hapotin reenin loppupuolella 500 m soutua ja ensimmäistä kertaa lattialla keräillessäni pelkäsin, että loppuuko se hapen haukkominen ikinä. Loppuihan se, mutta pari kirosanaa siihen tarvittiin ensin. 1:35.5 tuli yllättävän helpostikin. En ole ihan varma olenko tuota paremmin koskaan vetänyt, mutta se tosin on toissijainen seikka.

                                                                                                                                          

Puls on valikoitunut omaksi salikseni Porissa. 10 kertaa 50 kerran sarjakortista on käytetty, ja varmaan samassa paikassa hommat jatkuvat tuonkin jälkeen. Voimailuun tilat ovat tiptop, ja loikkimiseenkin löytyy kevyet perustarpeet. Eniten on ihmetyttänyt tuo Porilaisten aamu-unisuus, kun aamuisin saa reenata voimalupuolella lähestulkoon itsekseen. Kelpaa toki minulle, mutta asiallinen varmistaja penkissä alkaa olla nykyään enemmänkin pakko kuin silloin tällöin tarvittava juttu.

Vielä en ole mennyt halliin heittämään, mutta ei se kaukana ole. Jalat ja kroppa alkaa olla terävämpiä kuin mieli, ja vielä kun päivä taas pitenee niin hymyhän tässä huulille helahtaa. Kyllä tää vielä tästä!

Can someone else Just Do It?

Väsymys on vain mielen heikkoutta, mä annan itsestäni aina satakymmenen prossaa ja selviän kaikesta voittajana, koska mun seinällä on tsemppaava kuva leijonasta ja jostain motivaatiolauseesta, jota se leijona ei sitten tasan varmasti ole sanonut. Ajatelkaa nyt itse leijonaa, joka kiipeää maasta puun latvaan ja takaisin kakskytyks kertaa amrappia ihan wodina aina kun ei metsästä gaselleja. Ei tolkun hiventä.

Oikeasti olen ihan helkkarin rikki. Lapsiperheen elämää vissiin. Töissä pitää nuorena insinöörinä tuoda taloon sitä ihanaa uutta näkemystä, ja olla muutenkin dynaaminen ja aina valmiina kuin partiopoika. Ja jos joskus pääsee virka-aikaan lähtemään kotiin, niin edessä on tietysti iltavuoro naperon kanssa. Normihommia, eilen pidin vessapaperirullaa puolen metrin korkeudella lattiasta, jotta lego-ukot voivat laskea siitä läpi. Reilun puolen tunnin urakka. Ja uskokaa tai älkää, niin tätä voi leikkiä väärin ja sen saa todellakin kuulla.

Opiskeluaikoina tapana oli, että ennen reenin kovimpia sarjoja pidettiin kovaa puhinaa ja melskettä, ja puhuttiin itselle motivointilauseita siihen tyyliin, että tottakai sä pystyt, sen takia sä täällä oot! Nykyään puhina on ihan samanlaista, mutta mielessä pyörii vain ”ihan sama pystytkö vai et, miks sä edes oot täällä? Mee kotiin nukkumaan.” Ihmisen kroppa ja mieli on vähän samaa sorttia kuin vastavirtaan uiminen: Ne laittaa sut lopulta ojennukseen vaikka kuinka pyristelisit. Joko kertalyönnillä tai väsyttämällä, mutta laittaa kumminkin. Jos et usko, niin et ole pyristellyt tarpeeksi kauan.

Muuten kulkee helkkarin hyvin. Hierotutin tänään vatsalihakset, ja auttoi ihan tolkuttomasti! On kova suunnitelma olla ensi kesänä kovemmassa kunnossa kuin ikinä, ja sitten se kolmekymppiä pamahtaakin mittariin. Tarttis varmaan miettiä uudestaan, että onko tässä niin tolkkua yrittää tulla aina hitusen vahvemmaksi.

Vuoden 2017 pannukakku

Vuodet eivät totisesti ole veljiä keskenään. Olen tässä jo noin kuukautta suunniteltua aiemmin pakkaamassa heittotarpeita jonnekin muuttolaatikkojen syövereihin melko apein mielin ja vähintäänkin turhautuneena. Talvella tein jokseenkin hyvää työtä, mutta lopputuloksena oli  sittenkin vain reunoilta palanut pannukakku, joka on keskeltä vain puoliraakaa velliä. Ei muuta kuin hilloa päälle ja uskotellaan vaimolle, että hyvää on.

Kun pannukakku menee pilalle, niin vika on joko reseptissä tai kokissa. Tällä kertaa molemmissa. Otin tietoisen riskin, ja aerobinen liikunta oli hyvin minimaalista koko kauden. Priorisoin vähäisen reeniajan voimanhankintaan, ja lopputulos on tässä. Olen kyllä helkkarin vahva, mutta auttaisko joku mut tästä sohvalta ylös kun en itse pääse. Toinen virhe oli se, että en malttanut olla tekemättä maksimirautanostoja näin kesän heittokaudella. Heinäkuun puolivälissä penkkienkkaan kerralla+7,5 kg (150 kg) ja rinnallevetoon elokuun alussa 122,5 kg uusiksi ennätyslukemiksi. Penkissä olisi vielä ollut varaakin parantaa, rinnallevedossa 125 kg taas tuli syliin niin että rannetta paranneltiin pari viikkoa. Ja kun tämän pannukakun kokki koki olevansa supermies, onhan päällä sininen paita, niin oikeaa lepoa ei kesään mahtunut. ”Lepohetkinä” oltiin joko ulkomailla työmatkoilla, tai sitten elettiin yksinhuoltajasimulaattoria nipistäen pois viimeisetkin voimanrippeet.

Kaivetaan positiivista! Suurimmat liikkuvuusongelmat sain pois, tosin liian myöhään. Hankittu voima myöskin säilyy taustalla, ylläpito on monin verroin helpompaa kuin uuden rakentaminen. Kiekossa sain myös monta teknistä palasta lisää hiottua, vaikka kokonaista niistä ei vielä tullut. Lisäksi luulen löytäneeni reseptin, jolla voimaa kertyy vähän niin kuin itsestään. Kuulostipa douppaukselta. No, niin tärkeää tämä ei ole että tarvisi lähteä niihin touhuihin pelleilemään.

Ensi vuosi on monella tapaa vedenjakaja. Niin monta sataa tuntia (ja euroa) tähän uppoaa vuodessa, että olen kyseenalaistanut tekemisen mielekkyyttä tasaisin väliajoin, mutta todennut silti haluavani kokeilla rahkeitani. Kerron kuitenkin salaisuuden. Reenaaminen ja tuloksenteko ei ole rankkaa, palautuminen on. Siinä vaiheessa kun huippuveto ei pysty enää korvaamaan kaikkia reenaamisen aiheuttamia kärsimyksiä, niin on parasta pakata kamat kasaan, ja tehdä jotain ihan muuta.

Mutta ei vielä.

Alkukesä 2017 tilannekatsaus

Juna jatkaa kulkuaan, ja itse roikun viimeisen vaunun perälaudassa ilmavirran riepoteltavana. Väliäkös tuon, kun kyydissä pysyy! Mutta aloitetaan tarina kauempaa.

Heittokausi on siis aloitettu. Ensimmäinen kuulanheittokerta meni niin vihkoon kuin voi mennä. Jos kroppa ei taivu mistään muualta kuin kaulasta ja nilkoista, niin vaikea siinä on lingota mitään yhtään mihinkään. Jostakin pitää kuitenkin aina aloittaa, ja tulipahan se tehtyä. Vähitellen nuo ovat tuolta hilautuneet ylöspäin, nyt PYT 20,60 m ja JVE 17,90 m. Molemmat ovat noin metrin päässä ennätyksistä, mutta erityisesti JVE:ssä ollaan vielä kaukana hyvistä vedoista. Kesän minimitavoite vaatii yhteensä 150 cm parannuksen. Penkissä pompauttamalla 2x137,5 kg, pomputta 4x127,5 ja sotilaspenkissä 4x115 antavat hyvin uskoa 155 kilon pompautukseen, varsinkin kun kaksi viimeistä tulosta on tehty selvästi laskevaan vireeseen. Ja tärkein, 2 kilon kiekko on liidellyt säännöllisesti 40 m viivan yli, parhaillaan jo 41,45 m. Jos aiempia vuosia miettii, niin nelivitonen pitäisi olla syksyllä hyvin haarukassa.

"Salilla juttely kielletty." Hyvä.

Kilpailulisenssin hankinta meni todennäköisesti tälle kesälle jäihin, kalenteri mahdollisti yhden ainoan kisan ja katsotaan nyt onko se 150 euron arvoinen. En tosin aiemminkaan ole tarvinnut kilpailuita minkään sortin motivaattoriksi, omien rajojen etsiminen on se josta tämä blogikin sai nimensä jo – jösses – 2010. Noh, aika kuluu ja me siinä mukana, semmoista se on. Yleispätevä neuvo aikanaan vaihto-opiskeluun lähitessä oli sellainen, että jos vähänkään haluaa, niin kannattaa lähteä. Jos tietää että ei, niin mitä turhaan sitten. Sama pätee melko hyvin muutenkin: Jos penkissä 50 kilon alle jäävä mies haluaa aloittaa voimailun, niin miksi ei aloittaisi? Mutta jos ajatuksiltaan erittäin vaikeaselkoinen ja epälooginen henkilö  haluaa aloittaa blogin pitämisen, niin sitä olisi ollut parempi harkita kerran tai kaksi.

Turpaan tuli naisten 4x SM-voittajalta, Pahoittelut epäsopivasta asustuksesta.

Oliko tässä joku punainen lanka tai juoni? Tiivistettynä tilanne on nyt se, että välillä kulkee helkkarin hyvin, mutta sitten väsymys vetää nopeasti vaikeroimaan itsesäälissä lattialle, ja toteamaan seuraavan reenivuoden olevan kyllä viimeinen. Saa nähdä mitä käy, mutta toistaiseksi alakulosta on päästy aina vaan kovemmin pinnalle!

Näin mulla tänään menee

Aivan nyt alkuun pitää mainita, että olen ajanut itseni piristekoukkuun. Energiajuomat ja muut piristävät litkut, mikä mahtava ryöppy kunnon kofeiiniannostus onkaan. Tosin vain jumppaa ennen, muuten en ole noita vielä alkanut hörppimään. Celsius, Battery, Jack3din sukuiset ja kaikki muut ystävät. Kun ei huumeita, viinaa, tupakkaa tai sekamehua harrasta lain, niin sallittakoon tämä.

Reenitunnit ovat vuoden takaisesta pudonneet merkittävästi, mutta se on ihan kohtalainen hinta siitä, että saa olla isi. Reenisyksy kulki hienosti, mutta joulu-tammikuu ja vähän helmikuutakin meni pilalle ilmeisesti sisäilmaongelmien takia. Nämä ongelmat saatiin kuitenkin ratkaistua, ja taas ollaan täydessä vauhdissa! Voimat ovat kuitenkin hilautuneet rauhallisesti ja vakaasti ylöspäin, ja viime viikolla Karhuhalliin palatessa tuli ensimmäistä kertaa se tunne, jota olen odottanut: ”Eihän tämä 2 kilon kiekko paina mitään!”. Olen vasta heitellyt hyvin maltillisia määriä pressuun, mutta vatsan pohjalla jo vähän kutkuttaa päästä heittämään avoimeen tilaan. Paikallinen  ulkokenttä on jo lähestulkoon sula, enää täytyy odotella riittäviä lämpöasteita ja sitten vaan pöhinä päälle.

Sponsorina Sinebrychoff, kuvaajalle peukku

Maaliskuu on poikkeuksellisesti ollut kuukausi ilman maksimivoiman kehittämiseen tähtääviä sarjoja. Viime kesä näytti itselleni sen, että nopeus, elastisuus ja räjähtävyys ovat melko lailla voimaa jäljessä, ja sitä kautta on metrejä saatavilla helposti lisää. Nyt tässä on sitten venytelty, aktivoitu mitä ihmeellisempiä pikkulihaksia ja vähän isompiakin kuten etureisiä. Oikean polven seutua vaivaa jokin, ja suoristuksen viimeinen 5 cm kiristää välillä lumpion yläreunalta, ja milloin mistäkin sivusta. Lonkka, sisäreisi ja pakara ovat kuitenkin niin mielenkiintoisessa jumitilassa, että syy löytyy todennäköisesti sieltä.

Tämän hetken työmaa

Jännä hetki tämä kesän kynnys on aina, kun ei tiedä mitä tuleman pitää. Kuten jo viimeiset kaksi vuotta, olo on hyvin luottavainen ja optimistinen. Jälkiviisas en oikein osaa olla, jälkityhmä varmaan ennemmän. Näillä nykyisillä tiedoilla en oikein osaisi tehdä mitään toisin, ja se on vähän huolestuttavaakin. Huhtikuussa aletaan sitten todennäköisesti yhtä aikaa liikuttaa isompia rautoja, ja heittää kuulaa ja limppua ilmaan. Huhtikuusta heinäkuun loppuun on 4 kuukautta, ja sinä aikana kerätään kaikki tehot irti mitä miehestä on tänä kesänä saatavilla. Sitten elo-syyskuussa on turha hakata naulaa päähänsä, vaan litkiä ES ja katsoa, kuinka hyvän vireen saa kevennyksen kautta kaivettua.

Nyt lähden kylpemään.

Taputus itselleen

Onpa outo olo. Kesäaika kulki omilla raiteillaan, ja treenit olivat lopulta jossain seitsemännen prioriteetin paikkeilla. Sopeuduttiin uuteen työpaikkaan, myytiin vanhaa asuntoa, etsittiin uutta ja samalla pyöritettiin kotia, jossa valtaa piti vankkumattomalla otteellaan noin 70 cm pituinen tohottaja. Maalattiin rimoja, esiteltiin asuntoa,  käytiin työreissuilla ja hoidettiin kaikkea akuuttia ylimääräistä tiskaamisen ja imuroinnin ohella. Ja syötiin nyhtökauraa, tietty.

Itse kaipaan säännöllisin väliajoin sitä ekstrovertin painajaista, että saan viettää kokonaisen päivän ilman ihmiskontakteja ja liikehtiä rauhakseltaan omaan tahtiini. Vapun jälkeen tuollaisesta ei ollut edes mahdollista haaveilla. Jotta sai kaikki asiat järjestettyä niin kuin halusi, niin lähes koko ajan oli oltava menossa. Kaikesta tuosta huolimatta, sain jotenkin kesällä itsestäni tuloksellisesti irti enemmän, kuin uskalsin toivoakaan. Ensimmäinen ilon aihe, olen nyt 40 m kiekkomies (2 kg), vaikka se ei ollut tämän kesän saavutettavien asioiden listalla ollenkaan. Tajusin tuon tuloksen merkityksen, kun selailin yleisurheilun tulosluokituksia, ja tuo ylittää metrillä B-luokan rajan! Vastaavan rajan tuloksia on vertailun vuoksi alla pari kappaletta

100 m juoksu - 11,40 s

Korkeushyppy - 180 cm

3000 m - 9 min 30 s (Cooper  3800 m)

10 000 m - 34 min 40 s.

Kovia lukemia ainakin omasta mielestä. Tuossa B-luokassa on vielä sellainen jippo, että kun sellaisen tuloksen tekee jonkun seuran nimissä, niin halutessaan vaihtaa seuraa joutuu maksamaan siirtosumman, joka muistaakseni oli 280 euroa. Saattoi olla myös 140, tiedäpä tuota. Aika hoopolta kuitenkin tuntuu, että tällainen karvahattukin joutuisi jo tuollaisia rahoja maksamaan.

Joka päivä sama kuva talon seinästä

Kuulanheitossa ei aivan päästy vanhoihin ennätyksiin, mutta 4 kg pyt 20,78 m ja jve 18,56 m ovat jo ihan mukavaa luettavaa taas. Paras terä hävisi autoiluun, ja nuo tulokset tulivatkin jo melko alkukesästä. Pönkköjalat eivät kuitenkaan häirinneet, kun 1,75 kg kiekko lensi lukemiin 45,35 m! 5,5 m parannus edellisen kesän parhaaseen on melkein puolitoista metriä enemmän, kuin osasin toivoakaan.

En tiedä yhtään, mitä tulevalta vuodelta oikein olettaisin. Nyt työn alla on kuitenkin sellainen proggis, että olisin taas siinä kunnossa että pystyn juoksemaan. Tänä kesänä se oli haave vain, niin heikkoon kuntoon jalat olivat vetäneet auton ratissa.

Järki, tunne ja tahto

Tänään on maailman tärkein päivä.

                                                               

Tuohon kiteytyy paljon.  En ole oikein ikinä edennyt minkään reeniohjelman mukaan, mutta tänä vuonna olen tehnyt sitä vielä aiempiakin vuosia vähemmän. En näe suurtakaan ideaa siinä, jos valtaisan kehityshypyn toivossa vaihtaa 5x5-ohjelman 3x4-metodiin höystettynä kahdella lisäliikkeellä. Saati sitten sillä, että päättää alkaa käydä kahdesti viikossa lenkillä, ja kerran pelaamassa höyrypalloa. Tärkeää on pitää selvänä mielessään tavoite, sekä työkalut sinne pääsemiseksi. En voi myöskään kehua reenanneeni koskaan kovaa, mutta kuitenkin sen verran kovaa, että reenien liiallinen ja vääränlainen tekeminen on hidastanut tavoitteisiin pääsyä. Välillä on osuttu maaliin, välillä huti, mutta asioita on aina tulkittu jälkikäteen.

Tänä vuonna muutin tuon. Nykyään yritän parhaani mukaan arvata jo etukäteen, mikä tänään tehty asia edistää parhaiten tavoitteiden saavuttamista. Siinä sivutuotteena on tullut myös hyvin itsevarma ja luottavainen olo. Toisina päivinä olen hakannut tukevia erikoisliikkeitä sarja toisensa perään ylimääräisenä, ja toisina taas jäänyt kotiin katsomaan pienen lapsen touhuja, vaikka vuorossa piti olla viikon ”kovin ja kehittävin” reeni. Tiedä sitten, onko kyseessä isyyden tuoma kypsyminen, mutta höntyilyn jäädessä pois on jokaisella reenillä nyt ollut tarkoitus, ja useimmiten ollut vielä eteenpäin vievä vaikutus. Voin kertoa, että varsinkin heittoreenien jälkeen on olo kuin hakatulla hylkeellä. Miksi taas minä, tulee vaan mieleen kysyä. Näinä aamuina on ihan turha lähteä kokeilemaan onneaan ja riuhtomaan. Perinteisesti toukokuussa olen ollut hyvässä kunnossa, kesä-, heinä- ja ehkä elokuunkin kärsinyt tasannevaiheesta ja sitten syyskuun taiteessa taas parantanut. Nyt nousua on ollut koko kesä, aina toukokuun alusta asti.

Kesä on muutenkin edennyt vauhdilla, ja olen käynyt heittämässä 1 – 2 kertaa viikossa, tehnyt yhden isojen rautojen puntin ja satunnaisesti harrastanut jotain kevyttä siihen viereen. Kahdesta kolmeen reeniä viikossa, ei kuulosta kovin kovalta, eihän? Ei varmasti niin. Mutta se on toiminut. Kovimman työn olen tehnyt syksyllä ja keväällä, joten tyhmintä olisi nollata tuo hyöty vetämällä kesä ylenmäärin suorituksia kehnoista lähtökohdista. Aiemmin on ollut hieman sitä vikaa, että olen päivästä toiseen mennyt katsomaan, että josko se väline lentäisi tänään hieman paremmin. Harvoin se lensi, joskus kylläkin. Vaikka tavallaan virheeni tiesin, niin usein tuli haettua onnistumisia toistomäärän lisäämisellä ja todennäköisyyksiin luottamisella. Nyt olen vähentänyt määrää, mutta panostanut siihen, että kaikessa tekemisessä on todellakin järkeä. Sama homma toiminee myös työnhaussa. Olen hakenut noin 86 eri lääkärin virkaa, enkä ole päässyt niistä yhteenkään. Inssihommat sitten yllättäen ovat tärpänneet hieman paremmin kohdennetulla haulla.

Tämä on nurinkurista. Nykyään päivittäisestä tekemisestä kirjoittaminen tuntuu jotenkin tyhjänpäiväiseltä, vaikka se on lopulta kaikista tärkein asia. Siltikin, tämän päivän onnistuminen penkissä ei korreloi juuri mitenkään viiden viikon päässä siintävään kuntohuippuun. Sen sijaan tämän viikon suunnitelma liittyy siihen hyvin paljon. Tänään 1.8. tehtiin kovia penkkinostoja, tempausta ja yleistä toiminnallisuutta parantavia hommia, ja hierottiin viimein monen mutkan jälkeen jalkojan hieman auki. Sitten vähän levätään, hierotaan uudestaan ja otetaan suhteellisen kova heittoreeni. Taaskin on mätkitty olo, joten sitten taas levätään päivä pari, kunnes ollaan valmiita. Näin viikkoon sujahtaa 2 reeniä ja 2 hierontaa, joista kaikista vielä palaudutaan mallikkaasti seuraavaan koitokseen. Vuorossa onkin sitten viimeinen ”työviikko” vuodesta, ja sitten vain levätään ja heitetään. Aina kulloisenkin päivän olotilan mukaan.

Ps. numeroitakin löytyy, onhan pelkkä teksti aika tylsää. Katso vielä yksi kirjoitus alaspäin.

Miten menee 2016

Kesä on kulkenut ihan hyvin. Päähuomio on ollut 1.75 kg kiekon heittelyssä, ja viime kesän paras lukema on hypännyt 4 metriä eteenpäin! Se kirjoitetaan nyt 43.80 m, ja 43.50 on ylittynyt myös arviolta 5 - 8 kertaa. Siinä tukena vähemmän heitetyt 2 kg 39.80 m ja 1.5 kg 46.50 m ovat hyvin linjassa tuon tuloksen kanssa. Paikaltaan heitot ovat olleet naurettavia, mutta vauhdilla on toiminut paremmin kuin ikinä. Näyttää kovasti siltä, että jo ensi kesänä rahkeet riittävät käyttämään pääasiassa 2 kg välinettä!

Vanha totuus pitää kuitenkin paikkansa, ettei voima ole nopeutta. Kuulanheitossa PYT ei ole toiminut ollenkaan halutusti, 12 heittokerran parhaiden keskiarvo on 20,09 m, parhaan ollessa 20.78 m. JVE samoilla kerroilla keskiarvona 18,03 m ja paras 18,56 m. Jälkimmäisen kanssa pystyn elämään, mutta tavoite on yhä korkata tänä kesänä molemmista seuraava metriluku.

Koska liikkuvuuskin on hyvin rajoitettu tällä hetkellä, kiekkotulosten parantuminen liittynee kovin tuohon penkkaamiseen. 130 - 135 kg on jo ns varmoje nostoja, mutta 137,5 tai 140 on vielä poimimatta. Tuota pienempää jo kerran yritin, mutta kehnolla nostolla ylöstulo jäi aivan hilkulle, ja varmistaja aivan oikein auttoi sen nopeasti ylös. Aika sen näyttää, elokuun puolella 140 onnistuu tai sitten ei onnistu. Tiedäpä tuosta.

Reenirytmi on ollut harva, ja se on toiminut hyvin. Isona erona on se, että tänä kesänä tulokset ovat parantuneet toukokuun ja elokuun alkujen välillä, kun aiemmin siinä on ollut tasanne. 1.75 kiekko oli alkukesän tasossa 42 m, mutta siihenkin saatiin selvä hyppy ylöspäin juhannuksen tienoilla. Nyt vain jatketaan hyvällä maulla syksyä kohti.

Tällainen raportointi tällä kertaa, tarinoidaan ensi kerralla lisää.