Tangon askelin, mutta valssin tahtiin

Internet on huijannut mua nyt kahteen kertaan. Ensin se väitti, että rucola on hyvää smoothiessa. Voin kertoa, että pilalle menivät sekä mansikat että vesi tuon vihreän lehden johdosta. Toinen tapaus oli sellainen, että se kertoi Skyrin rahkojen olevan hyviä. Voin kertoa, ettei mustikka ainakaan ollut. Nyt olen päättänyt, etten usko internettiä ollenkaan missään asiassa, ikinä.

Dark are the colors when you paint another sunrise

Mahatauti taitaa olla nyt viimein selätetty. Maanantain ja tiistain välinen yö jodlattiin pää pöntössä, ja siitä sitten aina seuraavan maanantain aamuun asti ei maistunut oikein minkäänlainen ruoka. Vieläkin on kipuja jonkun verran vatsan seuduilla, mutta selvästi ovat menneet vähiin päin ja ruokakin maistuu taas. En kuitenkaan herättele sen suurempia toiveita tässä menestyksekkäästä alkukevään reeniputkesta, kunhan nyt pääsisi kohta tekemään jotain hyvillä mielin. Ajelin tässä lähimaastossa, ja löysin myös ihan täysimittaisen kiekkoringin, josta pääsee heittämään hiekkakentälle. Torstaina olisi teoreettinen tsänssi jo heittää, mutta vatsan ja muiden oireiden ehdolla tässä nyt mennään.

Arvioi taitosi [ ] ... Testaa taitosi, ja katso osuitko oikeaan.

Aiempina vuosina homma on edennyt kuin tanssi, mutta tänä vuonna se on edennyt kuin meikäläisen tanssi. Kompastu, nouse, horjahda, kaksi askelta sattumalta oikein ja tahaton piruetti. Valssin askelin mutta tangon tahtiin niin hyvä tulee :)

Kuinka paljon tarvitaan lannistamaan yksi mies

Kun muistelee alkuvuoden taapertamista, edelliset neljä reeniä ovat olleet erittäin positiivisia! Fiilikseltä ne olivat joko melko hyviä tai ihan ok, pari kertaa lähdin ihan hymyn kanssa kotio. Osansa on pihalla näkyvällä upealla kelillä, mutta myös kropan elpymisellä. Uni on maittanut ihan hyvin ja ruokavalio on loksahtanut kohdilleen niin, ettei makeaa tee juurikaan edes mieli. Kaikesta tästä olisi huomattavasti mukavampi iloita, jos en olisi viettänyt viimeistä 12 tuntia puhuen norjaa vessanpöntölle. Olen aiheesta tehnyt yhden kaikkien aikojen suosikkitekstini, mutta ihan tuohon Thaimaa-ripulin asteelle ei tällä kertaa ole päästy.

Sotku

Lienee jatkossa parasta eristää itsensä muusta maailmasta ja erityisesti lapsista. Tämä tauti on mitä ilmeisimmin peräisin noista viimeisimmistä, vaikka ympärillä yksi jos toinenkin on tuntunut oksentelevan silloin tällöin. Viimeisen kuukauden aikana on ehtinyt muutenkin olla tauteja niin paljon, että leimakortista puuttuu enää umpisuolen tulehdus, niin sitten saisi vapaavalintaisen taudin vielä kaupan päälle. Mutta huh hai, tämä ei miestä lannista!

Kun puusta poistetaan pilvet, reaktiotuotteena on rahaa.

Kun ensimmäisen kerran roskakorille tuli käyttöä, harmittelin vain ettei syynä ollut happoreeni, vaan jokin tyhjänpäiväinen bakteeri tai virus. Samalla sitä olisi voinut juosta itseltään jalat alta ja poistaa maitohapot yläkautta, kun kulkuväylä oli kuitenkin avattu. En olisi muutenkaan uskonut että vatsakipujen kanssa voi olla näin aurinkoinen olo, niin hyvä että voi jopa blogia kirjoitella samalla. Onneksi sellunkeittäjät olivat tarjonneet alkuvuonna minulle jaffa-pullon, joka oli odottanut jääkaapissa juuri tätä hetkeä. En oikeastaan tiedä, miksi luulen jaffan ja jogurtin olevan vatsataudissa hyviä, mutta niitä tässä yritän kuitenkin saada kurkusta alas.

Loikka

Maanantain reeni oli kuitenkin hyvä. Kuula sai vauhtia noin tunnin ajan, ja sain viimein aikaiseksi hyviä ja rentoja työntöjä paikaltaan, valitettavasti kameran muistikortti oli tupaten täynnä etten videota saanut. Viime kesänä 6kg parhaimmillaan paikaltaan 12,5m ja nyt hinkkasin pitkään noin 12,2m työntöjä, kunnes jalkojen asentoa hieman kaventamalla 13,2m oli tosiasia. Tuosta puuttuu "vain" 80cm, niin vauhdin kanssa ollaan siellä lähellä 16 m. Vauhtityöntö oli toinen jumpan ilonaihe, sillä polvea varoessa nuo ovat jääneet kaikkina harvoina aiempina työntikertoina paikaltaan työntöjä lyhyemmiksi. Tällä kertaa kuitenkin uskalsin viedä vauhdilla loppuun, ja mittaa kertyi enemmän kuin paikaltaan työnnettynä. Ei paljon, mutta askel parempaan kuitenkin.

Hyvä askel

Tänään tapahtui outoja. Ei sitä ihan päivä huomaa seisovansa pinkeissä boksereissa firman erittäin tärkeän asiakkaan herra tärkeän myyntimiehen edessä. Tänään kuitenkin seisoin, ja kehotin pientä aasialaista miestä tulemaan rohkeasti sisään. Likainen mielikuvitus seis, olin pukuhuoneessa ja hän olisi kovasti halunnut kulkea sen läpi vessaan. Tänään tuli myös eka reeni pitkään aikaan. Otin ihan tuntuman mukaan ja kevyesti, ja tuntui jo ihan varovaisen hyvältä. Viimeinen kuukausi on mennyt kaikkia pyhiä periaatteita vastaan, sillä olen surutta myynyt vapaa-aikaani työmatkoille, persuksen alla kun on jo tuhansia kilometrejä ajoa normaalin työpäivän päälle. Rahaa virtaa, mutta vapaa-aika ja rentous jäi johonkin Turun ja Kemin välimaastoon. Ei reeniä, ei iloa, ei unta. Pelkästään rahkaa ja auringonkukansiemeniä, joista jälkimmäiset unohdan yleensä ottaa lautaselle.

5 yötä, 60h unta. Jpeg-muunnos toi törkeän halo-efektin.

Olympiavoittajatason vinkki murheisiin ja jumeihin on luonnossa kävely. Jos jokin ei sillä ratkea, niin sitten on ihan sama vaikka ryhtyisi harrastamaan mummobingoa, sillä peli on menetetty. En ole tuota saanut vielä toteutettua, mutta huomenna on sen aika! Vedän päälle ikivanhan tuulipuvun, päähän kireän pipon, selkään kameralaukun ja lähden samoamaan kohti korpea, ja toivon etten eksy Keski-Suomen alueelta hirveän kauaks. Ylihuomenna on kuitenkin taas työpäivä.

Tiellä oon. Hommasin viimein uuden kameran, saan vihdoin siedettäviä kuvia myös pimeässä!

En ole vieläkään päässyt lähikentälle heittämään, siihen tarvisi lähemmäs 10 plusastetta ja aurinkoisen päivän, ettei rintalihas nyt repeä aivan niille sijoilleen. Yläkropan tehontuotossa ei ole vikaa kuten ei ole ollut koko reenikaudella, mutta muu kroppa on toisin. Jokin bakteeri tuntuu imeytyneen niin syvälle hengitysteihin, ettei pientenkään mäkien nouseminen pyörällä onnistu ilman merkittävää hengästymistä. Etukyykyt onnistuvat kohtalaisella tasolla, mutta tempaukseen ei saa jaloista apua yhden yhtä kiloa. Tuleville viikoille ei pitäisi olla ajamista tiedossa enempää kuin 400 – 500 km viikonloppua kohti, eli suunnan luulisi olevan vetreytymään päin. Kävelyä, hyppelyä ja pomppuja, siitä on lumisen ajan vetreyttämisohjelma tehty.

Vuoden reenit - svengaa kuin hirvi kuusikossa

Kulunut reenikausi viime syyskuusta aina tähän päivään asti on ollut rikkonainen ja vaikea. Valo on pilkahdellut aina silloin tällöin verhojen välistä, mutta se ei ole oikeasti lohduttanut kovin paljoa. En todellakaan tiedä, mihin se kolmen-neljän vuoden ajan ollut sisäinen palo on mennyt piiloon.

Koko alkuvuosi on mennyt melko isossa kiireessä kahden asuinpaikan loukussa. Univelkaa on kertynyt niin, että tässä flunssaa parannellessa neljään yöhön on mahtunut yöunta noin 50 tuntia. Ei huono, saattaapi olla jopa piirinennätys. Päiväunet tuohon tietysti tulevat päälle. Seurauksena tuosta on ollut ainakin se, että ikuisiksi luulemani silmäpussit ovat hävinneet mystisesti johonkin, ja nyt silmien alla on enää vain harmahtava alue. Ennen tautia ne olivat sen verran mustat ja pulleat, että pandat olisivat itkeneet kateudesta ne nähdessään. Onneksi eivät, kovin moni asia ei ole yhtä surullista kuin itkevä panda.

Ruokasali

Olo ei ole siis ollut millään mittareilla kovin hyvä tässä kesän jälkeen. Ensimmäinen merkki siitä, ettei reeneissä ole oltu taas ihan täysillä mukana, on reenipäiväkirjan täyttämisen unohtuminen. Kun sitä ei ehdi/jaksa/seliseli/valivali täyttää, on yleensä menty ensimmäinen reipas askel väärään suuntaan. Samalla katoaa käsitys siitä, mitä kaikkea on tullut isossa mittakaavassa tehtyä. Katoaa käsitys lepopäivien pitämisestä ja lopulta koko homma alkaa karata käsistä. Pala palalta homma luhistuu sieltä ja vähän täältä, vaikka päällisin puolin homma näyttää svengaavan kuin hirvi kuusikossa. Todellisuudessa tilanne on kuitenkin yhtä hyvä kuin pupulla haukan kynsissä.

Pyhä

Vähänreeninen helmikuu oli ehdottoman oikea askel hyvään suuntaan, mutta se ei nähtävästi riittänyt. Olen sellainen ihminen, että tarvitsen elämään vähintään kaksi isompaa asiaa/projektia, joiden ympärillä ajatukset pyörivät, jotta tasapaino pysyy. Nyt tuo oppari sivujuonteineen on vienyt aivan liikaa. On ollut myös aikoja, jolloin nukkumaankin mennessä pyörivät päässä pelkästään reenijutut. Kuinka hienoa onkaan herätä hieman nukahtamisen jälkeen siihen, kun lantio tekee voimakkaan kiertoliikkeen heittolajien tapaan? Vähintään yhtä mieltä ylentävää on miettiä samaan aikaan kartonkirakenteen vaikutusta ties mihin, tai Death Rallyn kenttien optimaalisia ajolinjoja. Ja kaikkia näitä siis tahtomattaan. Mikäli ei löydy tärkeää asiaa ja sille vastapainoa, näin alkaa valitettavasti käydä.

Kemin lumilinna oli hieno ja valkea, törky tuli kamerasta. Pitäis varmaan puhdistaa tuo muutenkin...

Vaikka näin henkisesti tyhjää reenaaminen on kuitenkin ollut, fyysiset lähtökohdat ovat hyvät, ja syksyn reeni on tuonut tulosta. Henkisten jumien lisäksi on avattava fyysiset jumit. Kaikissa ponnistuksissa on tärkeää täydellinen ojennus akselilla nilkka-polvi-lantio. Tuo on aina ollut omia vahvuuksiani, mutta tällä hetkellä se on hieman hankalaa, kun ajokilometreistä ja muusta johtuen lantio ei suoristu ilman paperikoneen painoista ulkoista kuormaa. Hitaasti ja varmasti, sanoi Saddamkin viimeisinä hetkinään.

Matkusta-Reenaa-Matkusta

Juna kulkee vaan, kuten Kari Tapiokin sen aikanaan lauleskeli. Se ei valitettavasti koske minua, sillä minut passitetaan sellaisiin paikkoihin, joihin junat eivät suostu tulemaan. Viimeiseen vähän reiluun vuorokauteen on tullut autossa istumista semmoinen 700 km, ja jalat huutavat hoosiannaa tuosta hyvästä. Valehtelin sen verran tuossa alussa, että Kemiin kulkee kyllä juna, mutta autolla minut silti lähetettiin matkaan. Noin kuuden tunnin matkanteon jälkeen heitin kamat nopeaa hotelliin ja suuntasin salille. 12 euroa kertakäynnistä on paljon, mutta maksoin tuon mielummin kuin että olisin maannut koko päivän hotellilla. Kemin Body center ei mielestäni ollut ihan tuon rahan arvoinen paikka, mutta kelvollinen kuitenkin. Levypainojen puute harmitti, mavetankoon joutui lastaamaan aika monta keltaista limppua.

Kaupunkien ulkopuolella ei näytä kovin hääppöseltä

Työ ja kaikki muu pakollinen on pitänyt reenimäärät ärsyttävän vähäisinä, eikä tänäänkään reuhdottu muuta kuin taas nopeasti terävät toistot kolmesta isosta liikkeestä, ja sisäreiden vemputusta paljon päälle. Se paukahti viime syksynä, ja ilmoitteli tuossa viime viikonloppuna itsestään pitkästä aikaa ikävästi tennispelien jälkeen. Pitänee ottaa ohjelmaan mukaan monen sortin kääntyilyä ja tasapainoilua sisältävää hölkkää, jos se sillä vahvistuisi.

Valtio on metsää. True.

Ruokavaliomuutoksen lopputulema on jännä, sillä vararengas tuntuu ainakin näppituntumalla sulavan pikku hiljaa, mutta vaa'an lukema ei paljon vaihtele. Se on noin 114 kg ollut jo hetken aikaa, eikä ole suuresti heilunut. Yksi ruokauudistuksen osa ovat smoothiet, joihin sujahtaa yhtä ja toista. Internet kertoi, että jos tuollaisesta juomasta haluaa tehdä terveellisen, tulee sen sisältää hieman mustikkaa, mystiikkaa sekä maistua pahalta. Mustikoita on pakastimessa, pahan maun on taannut jonkun ketkun suosittelema rucola ja mystiikkaa tuovat kaapin perällä olevat, tunnistamattomat jauheet. Tuo rucola on kyllä alkanut maistua epä-järkyttävältä kun sitä on noin viisi nautittua annosta takana. Arki jatkuu kuitenkin, maistui smoothie miltä tahansa. Toivottavasti myös reenit jatkuvat.

Ruokamyllerrystä

Kevyt kuukausi vetelee viimeisiin, kohta revitään ja riuhdotaan. Lumetkin on hävinnyt niin tehokkaasti, että ei aikaakaan kun kiekko lentää ilmoille. Ei kuitenkaan vielä tällä eikä seuraavallakaan viikolla, ajamista on tulossa semmoset 2 000 000 metriä ihan näin työn merkeissä. En nauti autoilusta sitten millään tavalla, mutta kokeillaan nyt kun kerran tilausta reissaamiselle on. Nuorena jaksaa, vaan kunpa oliskin nuori...

Pirkanmaan alpit

Ruokien kanssa olen tehnyt nyt viime aikoina paljonkin töitä. Kokonaisuus ei ole ollut millään tavalla balanssissa, vaan aina on pikku hiljaa livuttu siihen, että klo 15 jälkeen kaikkea ylimäärästä tippuu kurkusta alas kasvavaan tahtiin, ja samalla pidemmän aikavälin vireystila romahtaa ja paino hiippailee tasaisen varmasti ylöspäin. Yksi leikkurin alle joutuneista kohteista on ollut maidon juonti. Aiemmin lähes 2 litraa kevytmaitoa päivässä kitanneena tiputtaminen noin litraan on ollut jo melko merkittävä. Olo on aika orpo, kun tavallisella aterialla juodun maidon määrä on korkeintaan sen puoli litraa. Eihän tuolla saa huuhdeltua edes puolta tavallisesta annoksesta alas.

Kämpän katolta löytyy myös VIP-katsomo

Aamupuuron teen maitoon ja siitä en tingi. Siihen kumppaniksi perinteisesti uponnut prode sekoitetaan kuitenkin taas tätä nykyä veteen, 3-4 dl maitoa väheni tuostakin. Rahkaa uppoaa iltapäiväeväänä kuitenkin 500g + jogurttipurkki/hilla + cashewpähkinät siihen kylkeen. Tavallisen ruoan kanssa meininki on sellainen, että ensiksi ladon lautaselle puolet lihaa ja toisen puolet kasviksia. Tämän jälkeen koko komeuden päälle tupsahtaa yleisimmin riisiä vielä satunnainen määrä, eli ruokavuoret ovat suhteellisen hulppeita, ja syöminen käy työstä. Kun pitää ruokailuvälin säännöllisenä, makeanhimo on toistaiseksi pysynyt poissa eikä ähkyn tunnetta ole varsinaisesti ollut, vaikka ruoan lapioiminen saattaa kestää helposti 30 - 40 min. Vaaka ei vielä kolmessa viikossa ole ilmoittanut ihmeellisemmästä muutoksesta tämän suhteen, mutta olo on ainakin hieman skarpimpi.

Katsoin muuten tuon moukarihäkkikentän varaustilannetta viime kesältä. Ainakin kolmena arki-iltana viikossa kentän valtasi joku saakelin kennelikerho! Koirille riittää vaikka ne saisivat juosta mattotelinettä ympäri, mutta koiraharrastajat haluavat väkisin mennä mukaan pujottelemaan keppejä, keikkumaan keinulaudoilla, haukkumaan ja ryömimään tunneleissa. Kyllä nyt taas jurppii.

Olosuhteet kunnossa!

Nyt on elo mansikoita! Tai ei nyt ole, viimeiset neljä päivää on ollut olo niin huono ettei taas pitkään aikaan, mutta kunhan tuo lämpötilta+kosteus liikahtaa tuosta johonkin suuntaan, niin johan alkaa parantua kun henkikin taas kulkee. Tuossa sunnuntaina kävelin noin kahden aikaan päivällä työmaata kohti, ja poikkesin matkalla aivan viereiselle urheilu-/hiekkakentälle, johon on tehty pieni matkaluisteluratakin josta saatoin mainita. Silmäni näkivät kuitenkin jotain aivan muuta, ja pitihän se mennä tarkistamaan että olinko oikeassa.

Suomessa puuta riittää

Sudenloukkuja, oksia, lammikoida ja lentäviä moukareita väistellen pääsin kuin pääsinkin kentän kulmassa nököttäneen moukarihäkin luo. Ja mikä siellä odottikaan, nuori lupaus heitteli rautapönikkää vanhempiensa seurassa, vaikka maassa on metri 20 cm lunta. Nyt on nimittäin kuulkaas tähdet siinä asennossa, että täältä löytyy sähkölämmitteinen moukaririnki. TERVE! SÄHKÖLÄMMITTEINEN RINKI. Ei muuta kuin kansi pois ja viskomaan. Jukranpujut ja -pojut, ensi viikolla kengät ja kumikiekot mukaan, kentän valot päälle ja lähettämään kiekkoa lentoon kuten sorsa lähtee kaislikosta! Kyllä nyt hellitään diplomityöntekijää, juuri kun olen menneen kuukauden valitellut tukkoisuutta, niin sitten tulee tuollainen heittelymahdollisuus ykskaks keskelle talvea.

Puusta saadaan kartonkia, kartongista saadaan pakkauksia.

Rinki on moukarinheittoon tehty, eli 43cm liian pieni kiekkoon. En tuosta jaksa kuitenkaan nyt suurta murhetta kantaa, kun tuosta onnistuvat paikaltaan ja puolella vauhdilla heitot kuitenkin vallan mainiosti. Ei ole vapaa-ajanvietto-ongelmia (huikea yhdys_sana muuten, kait), niin nyt niitä ei ainakaan pääse tulemaan! Noin viikon tai kahden päästä on odotettavissa tilannepäivitys tänne, jossa todennäköisesti valitan revähtäneestä rintalihaksesta tai pyörähtäneestä nilkasta. Näkemiin, kuulemiin ja videokamerat pyörimään.

Mistä on pienet erot tehty?

Telkkarissa pyörii olympialaiset. Puolalainen luisteli 1500 metriä aikaan 1.45.006. Hollantilainen tuli viimeisessä parissa ja luisteli 1.45.009. Ero on ajassa alle 0,03 prosenttia, ja hopealle jääneen hollantilaisen katse on ikävän tyhjän näköinen. Eipä sillä, olemme me suomalaisetkin näitä saaneet kisojen aikana kokea. Naiset hiihtivät 10km väliaikalähtönä, ja Aikku jäi neljänneksi kahden sekuntin erolla Johauggiin nähden. Miehet hiihtivät vastaavana kisana 15km, ja nuoren Iivo Niskasen huikea hiihto palkittiin neljännellä sijalla, vain 0,2 sekuntia pronssisijasta. Kirsikaksi kakun päälle naisten viestihiihdossa Ruotsi nousi ihmeen kaupalla kaukaa takaa, kurvasi mutkassa sisäpuolelta ohi ja karkasi loppusuoralla voittoon. Jos käännetään hieman veistä vielä haavassa, niin kesällä Tero Pitkämäki jäi noin kymmenen senttiä kullasta.

Kuva: Lehtikuva, Yle Urheilun sivuilta

Mikä sitten nämä erot aiheuttaa? Kaikki yläpuoliset suomalaissuoritukset olivat aivan mahtavia, ja koska olen urheiluhullu enkä niinkään menestyshullu, niin haluan nostaa hattua erittäin korkealle. Silti, jostain nuo pienet erot syntyvät. En insinööri-ihmisenä jaksa millään uskoa, että ruotsalaiset saavat syntymässään muutaman sekuntin sadasosan etukortin, vaan syyn on pakko löytyä jostain muualta.

Mietaa. Kuva iltalehdeltä.

Ensimmäisenä tulee mieleen henkinen kantti varsinkin kaksinkamppailuissa. Henkinen kantti on siitä jännä, että ainakin oman kokemuksen mukaan sitä täytyy sopivassa suhteessa ruokkia ja nujertaa. Mitä enemmän pääsee vaikeuksista yli, sitä paremmin alkaa itseensä uskoa. Sitten kun jossakin asiassa epäonnistuu aina ja jatkuvasti, saattaa heikolla hetkellä loppua usko kyvystään onnistua. Petter Northug loppukireineen on tästä erittäin hyvä esimerkki, kului monta vuotta kun kukaan tuskin uskoi pystyvänsä voittamaan häntä loppukirissä. Sitten venäläiset pystyivät siihen, ja nyt Petu on ollut vain kuolevainen muiden joukossa. Suomessa ikävä kyllä on se tilanne, ettei kovin monesta lajista kansainvälisen huipputason kilpailua pääse syntymään.

 

Kuva: Fis-ski.com

Varmasti ratkaisevaa on myös se, kuinka hyvin asiat tehdään arjessa. Erityisesti ne pienet asiat, jotka toistuvat päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.  Ravinto, lämmittelyt, lepo, huoltavat toimenpiteet, ohjelman suunnittelu ja sitten itse reenien läpivieminen.  Oma tekemisena falskaa useammassakin näistä, mutta myös moni kohta on harrastelijalle melko hyvässä kuosissa.  Harrastelijataso ei kuitenkaan riitä lähimaillekaan, silloin kun pitää repiä erot maailman parhaiden välillä. Harjoitustaustoista sen suuremmin tietämättä olen rajattoman ylpeä ensimmäisessä kappaleessa mainituista suomalaisurheilijoista ja useista muistakin, kun Aikku ja Terokin olivat jo lopettamassa koko uraansa, kunnes palasivat vielä aivan terävimmälle huipulle.

Kuva: MTV3

Suomalaisessa urheilussa tuntuu olevan kokonaisuudessaan nyt tilanne se, että nuoria tulee laajalla rintamalla vanhojen huippujen kannoille ja kovaa ohikin. Vaikka muutamalta heistä tulevat mitalit jäämään senttien tai sadasosien päähän, hienoja tarinoita saamme varmasti jatkossakin.

Tämän kvyen viikon ainoa reeni oli muuten tänään. Penkki oli tietysti mukana, ja 120 kilon nosto heilahti puolivälissä niin, että laski sentin tai kahden verran alaspäin kesken noston. Jotenkin ihmeen kaupalla se nousi tuosta kuitenkin helposti ylös, ja myös 125kg tärähti lähestulkoon katosta läpi, ja ennätykseen helposti taas 5kg lisää. Vaikka yläkropasta alkaa jo hieman irrota, jaloille 2 viikon lepo ei ole selvästikään vielä riittänyt.