Reeniaddiktio

Joku sanoi joskus, että urheilu ja liikkuminen on hauskaa, koska siitä tulee niin hyvä olo. Oli kuka oli, niin tuo ei todellakaan tiennyt mistään mitään. Tuollainen pumpulisten mielikuvien syytäminen herkkäuskoisille tavalliselle ihmisille pitäisi kieltää lailla ja sanktioda vähintään satama-allasuinnilla betonikellukkeen kera. Itse hölmönä joskus uskoin, ja siitä tässä nyt kärsitään.

Taas mennään!

Kuten viina, porno tai kissavideot, reenaaminenkin on addiktio, eikä sieltä helpoimmasta päästä. Vertauskuvat ovat kivoja, ja ajattelin kaivaa tähän taas sellaisen. Reenaaminen on kuin hyppäisi kalliolta jonnekin Grand-kanjonin syvyyksiin, jossa odottaa pohjalla pienenpieni trampoliini. Ensin mennään pitkä aika vapaapudotusta, sitten alhaalla kuuluu jumalaton jysäys, polviin koskee ja lähdetään pikaisesti ylöspäin. Sitten ylhäällä päästään juuri niin korkealle, että reunan yläpuolella näkyy jotain, mikä olisi tavoittelemisen arvoista. Vauhti ei kuitenkaan riitä saattamaan sinua tarpeeksi ylös, ja taas mennään päistikkaa alas. Koskaan ei tiedä, miten päin alas tällä kertaa tullaan, tai onko joku vienyt trampoliinin pois turvallisuussyistä, tai ihan vaan ilkeyttään. Ikinä ei tiedä, milloin mätkähtää kunnolla.

Kuvasin, Günter oli polvillaan.

Kulunut viikko oli aivan mahtavan kamala. Pe-La-Su 48 tuntiin tuli 3x 2 tunnin punttireeni, ai että osui oikeaan paikkaan. Lopputulema oli se, että perjantai-iltana kyky viestiä muilla kuin pitkillä vokaaleilla katosi täysin, ja vaistot kuljettivat miestä sängyn ja jääkaapin väliä. On aika kurja kun kroppa pitää itseään kierroksilla ja hereillä yli 03:15 asti yöllä, vaikka nukkumaan meni jo 22:30 aikaan. Herätys sitten 06:30, ja uutta viikkoa kohti iloisin mielin! Tiistaina olin jo aika hyvin toipunut, ja illalla tein kevyen lenkin keskiviikon punttia varten. Se taas kulki erittäin mallikkaasti, ja olo oli kuin uudelleen syntynyt. Reenin loppupuolella kulki jopa niin hyvin, etteivät ohjelmassa olleet etukyykyn 3x130 kg olleet haaste tai mikään jaloille.

Riippuvuudesta tuossa on kyse, eikä mistään muusta. Sata kiloa on sata kiloa, oli sitten perjantai kolmastoista päivä, järjetön vastatuuli tai kunnon afmetamiinipiristeet naamaan heitettynä, se on silti sama rauta, ja pystyt siihen tai et. Joskus tulee niitä päiviä, kun tuolla tangolla voisi vaikka jonglöörätä, ja toisina päivinä sitä ei saa ilmaan edes kahden miehen voimin, vaikka käyttäisi hydraulitunkkia. Kun onnistuu, dopamiinit ja muut mukavat kemikaalit virtaavat pitkin kroppaa, ja kun mennään pieleen, niin sisällä on kuin ikuinen kaamos vain. Koukuttavaksi tuon tekee se, ettei koskaan tiedä mitä seuraavaksi on tulossa.

Tänään on maailman tärkein päivä

Lentopallomiehet esiintyivät EM-kisoissa ihan tyydyttävällä tasolla, mutta varmasti monella pelaajalla jäi hampaankoloon. Muistan kun olin muutama vuosi sitten katsomassa Maailmanliigan pelejä, Tuomas Sammelvuo oli juuri aloittanut valmentajana, ja peli oli oikeasti aivan kamalaa katsottavaa. Miehet hortoilivat missä sattuu, harva pelasi hyvällä tasolla ja kaikilla leuka osoitti tiukasti kohti lattiaa. Kun räpellys vain jatkui ja jatkui, ajattelin että Köpin palkkaaminen taisi olla virhe. Ei kuitenkaan kulunut hirveän kauan, kun sain huomata olleeni totaalisen väärässä taas kerran. Koko joukkue löysi oikean raiteen, ja toistaiseksi kirkkaimpana saavutuksena tuli MM-kisojen yhdeksäs sija vaihtelevilla, mutta välillä aivan loistavilla otteilla. Sammelvuon tuoma asenne ja henki näyttää ulospäin hienolta, ja erityisesti sytyttää tuo motivaatiolause "Tänään on maailman tärkein päivä". Olen yrittänyt itse ottaa parhaani mukaan kaiken irti, mitä tuosta on saatavissa.

Ryöstin kuvan joltakin. Aivan mahtava!

Ehkä suurimpana muutoksena olen viimeisen kuukauden aikana aloittanut jokaisen arkipäivän kuuntelemalla toisen näistä pätkistä

WHAT DO YOU WANT TO BE REMEMBERED FOR

tai

WHY DO WE FALL.

Nimenomaan kuuntelemalla, en katsomalla. Se jättää sopivasti tilaa mielikuvitukselle harhailla. Pieniä, yksinkertaisia asioita nämä kaikki ovat, mutta niistä muodostuu aivan mahtava kokonaisuus, jota kutsutaan onnelliseksi elämäksi. Kaikki ei elämässä ole omissa käsissä, mutta omalla asenteella saa aivan järjettömän paljon aikaan! Yleensä aamulla päätän vähintään yhden asian, jonka teen kyseisenä päivänä niin hyvin kuin vain ikinä pystyn. Kun illalla menen nukkumaan, toivon tehneeni vähintään kaksi asiaa näin. Tänään perjantaina tuo toinen asia oli illan punttireeni. Viikonloppuun niitä puristetaan vielä kaksi lisää, ja oli aivan mahtavaa kun heti ensimmäinen sujui kuten pitikin. Tänään kirsikkana kakun päällä oli keskitehoilla soudettu 500 m aikaan 1:36.6. Ei olla hirveän kaukana siitä, että oma ennätys voitaisiin kirjottaa 1:2x.x, Kaikki kuitenkin aikanaan.

Ensimmäinen reenisykli

Olen ollut viimeiset kolme viikkoa aivan tolkuttoman hyvällä mielellä, kun juna on viimein tömähtänyt sujuvasti raiteilleen! Maailmaan mahtuu paljon paskapuhetta, mutta yksi suurimmista on se väittämä, että olisi aivan sama mitä tekee työkseen, kunhan siitä maksetaan palkkaa. En yksinkertaisesti vain pysty käsittämään tuota ajatusta. Miksi heittää elämänsä parhaat vuodet ja tunnit johonkin, mikä haisee taiwanilaiselta tofulta ja maistuu kaalilaatikolta.

Pääasia on tehdä asiat tänään niin hyvin kuin pystyy

Yksi haaste reenisyksylle oli rytmityksen löytäminen. On aivan liian helppoa "antaa itsestään koko ajan 110%", mutta tuo tasapaksu, todellisuudessa 80 % suorittaminen ei nyt omalla kohdalla tuntunut kuljettavan enää mitenkään. Jos jokaisessa reenissä, joikaisella viikolla ja jokaisena kuukautena pystyy 80 % suoritukseen, niin tuloskin on sitten vähän sen mukainen. Ensimmäinen reeniviikko meni paikkoja käynnistellessä, toisella tehoa alkoi jo vähän löytyä, ja kolmannen alkaessa oltiin vähän ihmeissään. Vielä aiempina vuosina olisin jatkanut samaa tahtia, mutta nyt päätin ottaa rytmityksen vuoksi palautumisen kannalta kevyemmän viikon.

Kevyt viikko koostui tunnin sählystä, joissa jalka ei liikkunut yhtään. Sen perään juostiin 35 min hyvin matalasykkeistä, uitiin tunnin verran, juostiin taas matalasykkeistä ja rykäistiin kunnon puntti. Viisi reeniä putkeen, ja koko viikonloppu sitten aivan muita asioita makustellen ja murehtien. Viikko ajoi palautumistarkoituksensa täysin, vaikka uusittu yläkroppareeni on tuonut aivan mielettömästi uutta ärsykettä, ja palautumistarve on ollut sen mukaista. Olen ollut viikonloppujen ja itseni ravitsemisen kanssa tässä hieman helisemässä, sillä sunnuntaisin on nyt melko pitkän aikaa ollut vähän pöhnäinen olo, enkä ole sille oikein järkevää syytä löytänyt.

Suunnistuksen iloa

Sanovat, että suunnistus on jännä laji, ja niin se tottavie on! Varsinkin siinä tilanteessa, kun taivaanranta hohkaa puolukanpunaisena, eikä sinulla ole pienintäkään hajua siitä, missä olet. Paitsi tietenkin se, että ihmisiä tai teitä ei ole lähimaillakaan, ja olet lähestulkoon kartan toisessa päässä, jos sinua yritetään lähtöpisteestä nähden katsella. Voi pojat, se on jännää nimittäin tuo. Kuten fiksuimmat saattavat arvata, tänään ei mennyt aivan putkeen. Opinpahan kuitenkin, että suunnistuksessa tärkeintä ovat lämpimät vaatteet, hyvät eväät ja makuupussi pahimman varalta.

Sinistä reittiä pitkin matkaa tein

Ei mennyt tänään siis aivan putkeen ei, mutta omasta mielestä kuitenkin kolmen rastin löytyminen seitsemästä on ihan kohtuullinen suoritus. Cupin kokonaisvoitto lipsahti yllättäen ohi suun, mutta sainpahan ainakin hyvän reenin kauniissa syksyisessä kangasmaastossa. Yksi kohokohdista oli kieltämättä se, kun löysin itseni sotapoikien ja heidän panssariajoneuvojensa keskeltä, tuumasin vain että taidan olla väärässä paikassa. Hyvä kurkkusalaattipoikien on naureskella, heille sentään maksetaan tuosta hommasta!

Syksyn ensimmäinen reeniviikko on takana, ja kone on lähtenyt ihan hyvin käyntiin. Höntsysählyssä syke nousi komeasti 188 asti, ja puntillakin on kone saatu käyntiin katsomalla vanhaa ohjelmaa vähän uudesta kulmasta. Mutta se on sitten aivan toinen tarina se. Joka tapauksessa tämänpäiväinen reissu oli menestys, harvoin on mennyt jokin niin reisilleen, että täytyy nauraa kaksinkerroin kippurassa.

2016 startti

Hoplaa!

Homer Simpson on hieno mies, ja koen kovasti samaistuvani häneen. Pieraistessaan autossa hän vääntää radiota kovemmalle, ettei kukaan vain huomaisi. Teen yhä yllättävän usein sen virheen, että syön lounaalla jotain tulista, ja sitten iltapuntilla meitin, että miksei keskikropan jännittäminen oikein ota onnistuakseen vaikkapa etukyykyissä. Onneksi kuitenkin aina voi vääntää puhelimestaan lisää volyymiä nappikuulokkeisiin, niin ongelmahan on sillä ratkaistu.

Kankaanpään suunnistajille kiitos. Etenemisreitti viher-kelta-punaisella.

Tällä viikolla lähdettiin sitten taas liikkeelle, kevyesti mutta kuitenkin. Tunnin päätön sählyhöntsy irrotti keuhkoista ja jaloista isoimmat tukokset, tiistain sunnistuksessa pumppu joutui pitkästä aikaa kunnolla töihin, ja keskiviikkona lättästiin ensimmäinen puntti. Suunnistusradan mitaksi oli merkitty 3.9 km, ja omat GPS:t näyttivät molemmat noin 5.0 kg kuljettua matkaa, eli eihän se aivan viivasuoraan mennyt ei. Suurin hölmöys oli tuo kutosrastin pummaus, kyllä korpesikin tuollainen 300 m ylimääräinen kierto. Täysin nollakokemuksella olin kuitenkin 34 kiertäjän joukossa 19., eli ihan kelpo suoritus. Jos ensi viikolla juoksisi edes puolet matkasta, niin se olisi aika huikea startti reenisyksyyn.

Lepoviikko nro 1 2015-2016

Seuraan omaa fyysistä (ja teknistä) kehitystä noin 15 erilaisella suorituksella, ja pidän ennätyksistä kirjaa melko tarkasti. Noista kymmenen on joko punttiliikkeitä tai muuten sellaisia, joissa en tekniikalla itse saa suuria muutoksia aikaan, vaan kaikki on tehtävä voiman ja nopeuden kautta. Näistä kymmenestä, jumalauta oikeesti,  tasan kaksi parani vuoden 2015 aikana, ja pari on jopa kesältä 2013.  Eipä reenituntejakaan kertynyt vuoteen kuin ehkä 200 – 300, eli ehkä puolet normaalista, mutta on tuo nyt silti aivan järjettömän surkea tulos. Etukyykkyyn 10 kg lisää (140 à  150 kg), ja riipunnasta tehtyyn raakatempaukseen 5 kg (75 à 80), mutta aika säälittävä esitys. Oikeastaan viimeinen 2 vuotta ja 600 reenituntia on tuottanut sellaisen lähellä nollatulosta olevan saldon, ja peilistä katsoo tällä hetkellä aika pettynyt mies. Kun paljon antaa, niin jotain haluaisi myös saada takaisin.  Mutta rehellisyyden nimissä, en minä tänä vuonna HALUNNUT kehittyä. Kehittyminen oli si kyllä ollut kivaa, mutta siihen tarvittava todellinen halu hautautui jonnekin hypokloriitin ja bromimyrkkyjen sekaan Etelä-Suomen paperitehtaille.

Syksy tulee. Kaikkia se ei hetkauta.

Kuluneen viikon aikana en ole edes vetänyt lenkkareita jalkaan (okei, työkenkinä käytin), vaan levännyt niin että kesän 2015 voi jättää taakse työtapaturmana, ja lähteä viisain opein kohti kesää 2016. Koko viikkona ei juuri tehnyt edes mieli lähteä liikkumaan, mutta kun äsken selasin viimeisen 2 vuoden reenimerkinnät läpi, niin alkoi pikkuisen jo kihelmöidä! Erittäin hyvä merkki, mutta odotellaan ainakin toinen viikko vielä, niin jaksaa sitten varmasti taas antaa itsestään hieman enemmän läpi vuoden. Tässä vaiheessa on parempi levätä viikko liikaa, kuin viikko liian vähän.

Keskimääräistä tyhmempi puu

Kun opiskelijaelämä muuttui työ-perhe-elämäksi, olisi ollut lapsellista uskoa, ettei mikään muutu. Samalla on saanut miettiä uudestaan, mitä kaikkea sitä elämässään haluaa pitää mukana. Mikä sitä kolmeakymppiä lähestyvää amatöörireenaajaa muka pakottaa uhraamaan valtaosan vapaa-ajastaan urheilulle? Vastaus tuli melko helposti: OMA HALU. Kehittyä, oppia, kasvaa, viisastua ja antaa itselleen yksi syy enemmän olla tyytyväinen itseensä. Mitä tahansa tekee, on tasapainon löytäminen se tärkein asia. Mielekäs työ, kotiasiat kunnossa ja hyvä terveys ovat se pohja, mille on tukeva rakentaa. Nyt tuntuu hyvin vahvasti siltä, että molemmat jalat ovat tukevasti maassa, ja horjahduksien sattuessa tukea löytyy helposti ympäriltä.

Kausi 2014 - 2015 closed. Tuo pahalta haissut, epämiellyttävä lyllerö analysoidaan lähiviikkoina.

Maailman meno on ihmeellistä. Mediaa seuratessa näyttää siltä, että Suomeen on Viking Linella saapunut viimeisten viikkojen aikana ainakin seitsemänsataa laivallista pakolaisia lämpimistä maista. Jos näin todella on, niin olisivat nyt perhana tuoneet edes vähän lämpöä mukanaan, mutta kun ei! Ei tainnut mahtua matkalaukkuun. Päinvastoin, aivan varmasti ne ovat lähettäneet meidän vähäisistä kesälämmöistämme jo 10 asteen verran sukulaisilleen, ei muuten syyskuun alussa voisi olla näin perhanan kylmä. Jos ensi talvena ei lunta näy eikä kuulu, tai vasemmiston äänisaalista on hävinnyt toinenkin 10 %, tiedän kyllä mistä etsiä syyllistä.

Herkkänahkaisimmille saatavilla lähimmästä S-ryhmän kaupasta!

Kahtena viimeisenä reenivuotena olen syksyllä jatkanut, jatkanut ja jatkanut kautta niin kauan kuin mahdollista, koska olen yrittänyt kaivaa niitä tekemättömiä tuloksia viimeiseen asti. Tämä vuosi poikkesi noista merkittävästi, sillä olen jo pitkän hetken haaveillut tämän kahdentoista kuukauden mittaisen pökäleen paketoinnista. Nyt paketin kansi on suljettu, päälle vedetty iso kerros teippiä ja lähetetty mystiseen paikkaan, jossa siitä kaivetaan parhaat palat talteen, ja ympäröivä, pahalta haiseva mössö heitetään kauas pois, eikä samanlaista toivottavasti nähdä enää. Ehkä ainoa hyvä asia reenien osalta oli se, että sain selvästi esille sen, millä tavalla oma fysiikka reagoi erilaisiin lepojaksoihin. Paras tapa nostaa kuntoa näillä tiedoilla on panostaa punttiin ja nopeuteen 2-3 viikkoa, sen jälkeen noin viikoks reenimäärän puolittamalla hyppy eteenpäin on melko taattu. Yli 4 päivän lepopätkät eivät toimi kovin hyvin, vaan vetävät olon lähinnä veltoksi ja flegmaattiseksi.

Aamukävely

Rastin voin vetää seinään siitä, että vakavammilta vammoilta vältyttiin tänäkin vuonna. Syksyn lepojakson levätään kuntoon ne pienetkin murheet, eli oikean sisäreiden/nivusen säryt ja aivan kuluneen viikon aikana ärtynyt oikea kyynerpää, joka kipeytyy kaikkien alipainoisten välineiden heittämisestä. Kaikkein kriittisin murhe, eli alakuloinen ja haluton mieli on viimeisen kahden viikon aikana lentänyt kuin 600 g keihäs jonnekin kauas pois uuden työpaikan ja muutenkin järjestyneen siviilielämän myötä. Mieli on iloinen ja avoin, seuraavat 2 - 6 viikkoa mennäänkin sitten rennoin mielin ja avoimin rantein. Vai miten se sanonta menikään, en minä näitä muista.

Kulunut vuosi puretaan paloihin ja seuraavan suunnitelma koostetaan, kunhan löytyy aikaa ja intoa, ja ennen kaikkea se kadonnut reenivihko, joka sijaitsee jossakin Kankaanpään ja Nokian välisellä alueella.

Sata ja yksi tapaa epäonnistua

Tämä ja viime kesä ovat tuoneet esiin niitä reenaamisen monimuotoisuuden iloja! Koskaan ei nimittäin voi tietää, että millä tavalla tällä kertaa epäonnistuu. Viime kesänä tein hyvällä fysiikalla ja melko hyvällä tekniikalla heittoja, jotka olivat pääosin lyhyitä. Tänä kesänä taas olen tehnyt huonolla fysiikalla ja kehnohkolla tekniikalla paljon ja tasaisesti heittoja, jotka ovat pidempiä.

- Viime kesänä penkistä nousi 130 kiloa helposti, tällä hetkellä saan räpellettyä ehkä 115.
- Etukyykky viime vuonna 140, nyt 150.
- Kuulanheittotuloksista (=räjähtävä voima) -10%
- Viime kesänä ei (muistaakseni) vammoja, nyt sisäreisi vaivaa jatkuvasti

Viime vuonna lähes joka heittokerralla lävähti yhdestä kolmeen heittoa, joissa repäisy tuntui hauiksesta välilihan kautta jalkapöytään niin, että muutama metri tuli lisää pelkästä kiljumisesta. Tänä vuonna on taas ollut aivan sama osuuko tekniikka enemmän vai vähemmän sinne päin, kymmenen pisintä kaarta ovat silti olleet täsmälleen saman mittaisia. Tuloksen kannalta on ollut aivan sama, syökö suorituksen aikana vapaalla kädellä pingviinitöttöröä vai onko naamaan heitetty kaikki kaapista löytyvät piristeet, ja keskittymisen aikana huudatettu euroviisumetallia korvat soiden.

Nuoret lahjakkuudet

Kuten jo aiemmin vinkkasin, kiekossa tapahtui selvä tason hyppäys tuosta 40 - 42 metrin junnaamisesta (1,5 kg). Yli 43 m kaaria on tullut viikon sisään jo yli 15 kpl, ja pisimmillään tömähdys kuului 44.12 metrin päästä. Heittona tuo oli puhdas ja rento, mutta ei millään tavalla säväyttävän hyvä, tai edes kovin hyvä. Lähinnä suoritus ilman sähellystä. Kun tukijalka löytäisi tiensä aiemmin maahan, ja yläkroppa ei menisi raketin lailla sektorin suuntaan, 47 m viivan pölähtäminenkin olisi hyvin mahdollista. Se vaatii kuitenkin erityisesti tuota tukijalkaa, koska kaaret ovat aivan liian matalia lentääkseen pitkälle

Katsoin miesten 100 m finaalin telkkarista. Jännitti vähän.

Metri sinne, metri tänne, noilla tuloksilla ei kuitenkaan ole väliä, koska kuluneet kaksi kesää ovat olleet silkkaa paskaa. Viime kesänä toimi lähes kaikki muu, paitsi keskikropan kiertäjät. Toisin sanoen, tärkeimmät mitä heittämiseen tarvitaan. Tänä kesänä ainoa toiminut asia on lepopäivien rytmittäminen reenin sekaan, mutta kalenterinhallintataidoilla ei näissä hommissa valitettavasti paljon saada aikaan. Mutta kun (tai siis jos osaisi) yhdistää viime kesältä loistavasti toimineen fysiikkareenin, sopivan lepojaksotuksen ja mukavasti ympärillä soljuvan siviilielämän, niin toiveet ovat korkealla parin alakuloisemman vuoden jälkeen.

Kankaanpään inkkariteltta

Irtiottokyvyn puute on ongelma. Olen kokeillut juoksuvetoja, eivät auta. Olen kokeillut punttia, ei auta. Olen kokeillut lepoa, ei auta. Olen kokeillut herätteleviä toistoja, eikä auta. 30 000 km 7 kuukauteen taisi olla reisille sellaista myrkkyä, ettei siitä paranna kuin aika ja huoltotoimet.