Opiskelijan elo on aikamoista. Lähin aamulla kympin aikaan töihin, opetushommia. Tulin kolmen aikaan kotiin, söin ja vedin henkeä hetken. Ja oho, kello on siis puoli seittemän illalla, ja suuntana on, ylläripylläri, rakas koulu. Tällä kertaa oppilaan osassa menossa kuitenkin. Oikeestaan ihan vapaaehtoisesti vielä lähen, sillä työt on tehtävä dedikseen mennessä, oli miten oli. Elo on ollut vähän tämmöstä viime aikoina, mutta 3vko päästä sen pitäin olla ohi ja kesärientojen tilalla :) Enkä koululle pelkästään kouluhommien perässä mene, kun tiedossa on lentopallon jatkokurssin viiminen kerta. Jos pelattais paljon tällä kertaa?! Viimekertanen omatoiminen lämmittely oli pieni riski, mutta toimi niin hyvin että kokeilen uudestaan. Toisin sanoen kroppa lämpimäks muutamilla kovilla sarjoilla. Viimiset viikot on ollut aika täyttä lentopalloa, vielä pitäis ostaa liput maailmanliigan peleihin Tampereelle kun vaan sais aikaseks.
Urheilun ulkopuolisen elämän tilanne on seuraavanlainen:
Ens tiistaina alkaa WAPPU. Hulinaa ja hälinäää, kattoo mihin kaikkeen mies ehtii mukaan
Ens viikolla loppuu osa-aikanen työnteko mitä ilmeisemmin = Rutkasti lisää vapaa-aikaa
Oon nukkunut viimisen viikon aikana tosi huonosti, enkä oo puoliunisena puntillekaan vaivautunut, eli suunnitelma ei toteudu niinkun olisin halunnut :/
Tekemättä/palauttamatta on noin 10op edestä selkkareita, mikä tarkottaa noin 267 tuntia työtä. Ei siihen ihan noin kauan oikeesti mene ;)
Muuten tässä ollaan aika lailla vapaaneuvoksia, eikä aikatauluja ole sen suuremmin sidottu. Tyhmän tuntusta ollut nyt vaan kun on ollut aika tiukkoja aikatauluja ja paljon pyöritystä, eikä oo silti muka saanut tehtyä mitään. Palailen kun pääsen taas bodauksen makuun. Pysykäänä rantakunnossa ihmiset!
Kun mennään kilpailupaikalle, tilanne on tietysti aivan eri kuin tutussa porukassa harjoituksissa suorittaessa. Erityisesti suomalaisena tuntuu, että Suomesta puuttuu voittamisen kulttuuri, ja häviä pelko on jotenkin ylitsepääsemättömän tuntuista tosi monella urheilijalla.
Eilen pelailtiin TTY:llä Akateemisen Kyykän MM-kisat, jossa kasetin täytyy kestää, jos meinaa otteluita voittaa. Iso osa joukkueista on aamusta alkaen humalassa, ja provosointi ja suunsoitto on enemmän kuin sallittua. Toiset myös manipuloivat pistelaskua ja lopputuloksia, ja toiset menevät henkilökohtaisuuksiin, mutta eipä näistä henkilöistäkään eroon pääse. Alkulohkossa tälläisiä joukkueita tuli vastaan 2. Kaksi kertaa myös peli meni painiksi, kun eivät tahtoneet uskoa sääntöjä. Joka tapauksessa, 3 niukkaa voittoa ja jatkolippu tuli lunastettua, Nämä samat kaksi joukkuetta olivat vihaisia, koska emme olleet umpihumalassa pelatessamme. Tavallaan tallaa kukin ^^
Henkisen pelin apuna oli tällä kertaa huuliharppu, tuomarin pilli, vapputorvet ja ennen kaikkea nokkahuilu! Itse lähes kaiken ulkopuolisen mölyn pystyn mielestäni käsittelemään, mutta nokkahuilu on jotain aivan mahdotonta! Epävireinen piipitys korvan juuressa sai useammankin pelaajan hermostumaan, yksi meinasi talloa sen, ja toinen otti kaverin suulta sen pois ja heitti lumihankeen 20 metrin päähän, mutta ei se menoa hidastanut! Jokaisesta neljän hengen joukkueesta tuntui löytyvän joku, kuka menetti pelin täysin provosoivasta juttelusta, ja heitti aivan päin honkia. Tärkeintä oli puhua sen verran järkeviä, että sai heittovuorossa olleen ensiksi kuuntelemaan, ja vaihtaa sen jälkeen pikkuhiljaa johonkin aivan päättömään. Vaikka oma peli ei ollut kovin kummoista, pääsimme lopulta 16 parhaan joukkoon, kun joukkueita oli 512, mikä oli aivan ylisuoritus joukkueelta! Viime vuodesta petrasi eniten Masa, jolla viimevuotisesta hermoilusta ei ollut merkkiäkään. ALLA TUNNELMAT KISOISTA VIDEON MUODOSSA!
Omia kokemuksia henkisen kantin pettämisestä ei muistu juuri mieleen, yhtä täydellistä hajoamista lukuunottamatta. Olin viime talvena pirkkahallissa hyppäämässä korkeutta, ja paikan reunalla oli futisjunnujoukkue odottamassa reenejään. Yksi pojista otti selostajan roolin, ja aloitti selostamisen juuri ennen kun lähdin vauhtijuoksuun. "NYT ON KYSE MAAAAAILMANMESTARUUDESTA. PYSTYYKÖ HÄN SIIHEN, TULEEKO HÄNESTÄ MAAILMANMESTARI..." 6-vuotiaan pojan erittäin korkealla äänellä sai aikaan pahan hajoamisen, ja reeni loppui siihen.
Positiivisia kokemuksia taas löytyy vaikka kuinka määrin. En ole vielä kilpakentille paljon päässyt, mutta olen kuitenkin erottanut selvästi tilanteet, koska harjoitellaan ja koska tehdään tuloksia. Kaukaisin muisto on ala-asteiden välisistä yleisurheilukilpailuista 6.-luokalta, kun yhtenä lajina oli turbokeihäs. Olin ahkerasti kotipihalla harjoitellut ja heittänyt tasaisesti samoja mittoja pitkin kesää, mutta näissä kisoissa pikkupoika paransi ensimmäisellä heitolla heti 2 metriä ennätystään! Se on aika hyvin, kun alkuperäinen ennätys taisi olla jossain 22 metrin tienoilla. Ja poika oli iloinen! Vieraat silmäparit tuovat sitä hyvää tunnetta tekemiseen, pieni lisäpuristus siivittää usein paljon parempiin suorituksiin, kuin "no kunhan nyt rykäsen"-asenne. Isoin tekijä tässä luultavasti on se, ettei tarvitse oikeastaan todistaa kenellekään sen suuremmin. Eri asia taitaa olla, kun urheilee ammatikseen, ja varsinkin jos tekeminen on muutenkin alavireistä. Mystistä tuo henkinen puoli.
