Viime kerralla oli huippuhyvää kerrottavaa, mutta nyt on taas tullut lunta tupaan. Keskiviikkoisen, tasoltaan loistavan työntökerran jälkeen se syysflunssa löysi hyvän kodin Insinöörinkadulta kuudennesta kerroksesta. Että voihan nyt perkele.
Yhtenä harminaiheena on se, että se mainostettu jokamiehen seiska jää täysimittaisena vetämättä. Kuten suureen suomalaiseen urheilujuhlaan kuuluu, sää on todennäköisesti lauantaina ikimuistoinen!
Lauantaina klo 13 starttaava erä kilpaillaan päivän lämpimimpinä hetkinä, ja happirikas ilma tulee mahdollistamaan huikeat tulokset.
Mutta sitten se oma tilanne. Tauti on tehnyt jo yli viikon tuloaan, ja keskiviikkoiltana se sitten oli täyttä totta. Kuume ja kurkkukipu ovat kiristäneet otettaan ainakin tähän perjantai-iltaan asti, mutta ei tässä sänkypotilaana ole täysin tullut oltua. Otteluun tämä vaikuttaa niin, että kaikkien lajien läpivieminen ei missään nimessä tule kyseeseen. Kuulaa ja keihästä en kuitenkaan jätä välistä, ellei pää satu irtoamaan hartioilta kokonaan. Kuulassa tarkoitus on tehdä erittäin kilpailukykyinen tulos, ja keihäässä tempaista niin paljon kuin kädestä lähtee.
Jos sitten puhutaan rehellisesti tuloksista. 4kg kuulalla ringissä pysyminen tuottaa isoja ongelmia, jos jalkatyö ei onnistu täysin. Se ei kuitenkaan muuta sitä asiaa, että parhaan työnnön tulee ylittää 16m viiva. Jokainen sentti siitä alaspäin on silkkaa pettymystä, ja mitä lähempänä 17m ollaan, sitä parempi. Keihäässä varsinaista tulostavoitetta en aseta, mutta onnistuneita heittoja haetaan. Hyvä heitto takaa nelinelosen, huippuheiton mitta saattaa alkaa vitosella.
Kilpailutilanne on kuitenkin asia erikseen, ja lopputulos nähdään huomenna! Vähintään kahdesta lajista tuloskirjaus tulee, mahdollisesti kolmesta. Ei muuta kuin tukka taakse ja myötätuuleen.
Voi kiesus! Flunssa ei ainakaan vielä ole iskenyt, mutta kun on saanut oman päänsä aika täydestä kaaoksesta järjestykseen ja täyteen jopa melko mukavia ajatuksia, on kroppa tullut perässä ja yllättänyt meikäläisen kyllä perinpohjin. Muotoillaanko asiat näin, että viimisen kolmen päivän aikana on täyttynyt ensimmäistä kertaa kaikki tavotteet, mitä oon asettanut ittelleni vuoden tähtäimellä.
Ensimmäinen noista on tärkein, minkäs teet jos sen kanssa hölmöilet. Nuo seuraavat on sitten niitä etappeja, joihin halusin yltää, että tiedän tekeväni asioita oikein, ja kehittyväni oikeasti. Kun touhut alotin v. 2009, PYT lensi 15.39m parhaimmillaan. 2010 syksyllä jonkunlainen haamuheitto nosti tuloksen 17,92:een, mihin olin silloinkin erittäin tyytyväinen. Niin tyytyväinen, että palkitsin itseni Arnoldsin kreemidonitsilla! :)
Me watching while I'm giving my best
Nyt kun tässä on 6 heittoa napsahtanut hetken sisään välille 19.68-19.82, pikkuhiljaa odottelinkin että kuula ottaisi täydellä tunteella ilmaa allensa, ja pöläyttäisi 20m viivan. Mutta mitä vielä, keskinkertainen kaari sinne suuntaan ja 20,00m. OLIS NYT VOINUT LÄHTEÄ HIRVEEN HUUDON SAATTELEMANA EDES! Olis hauska joskus tuulettaa sydämensä kyllyydestä :D ...no, jotenkin tuntuu, ettei tää ollut vielä tässä tän syksyn osalta. Otan ens kerralla ilon irti sitten tänkin edestä!
Tänään oli muutenkin aivan järjettömän hauskaa käydä kentällä. Mies ei meinannut käynnistyä millään, ja verryttely oli yhtä tuskaa. Pikku hiljaa kuitenkin homma alkoi soljua, ja hauskuus alkoi siinä kohdassa, kun lauma ala-astelaisia tuli myös kuularingille. Sopu antoi sijaa, ja työntelin aina sopivissa väleissä muksujen seassa, ja hämmentävää oli se, kun pienet (~3-6.-luokkalaiset) tuntui pitävän meikäläistä vähintäänkin olympiavoittajana. Kyllähän se tietysti itsetuntoa kohotti katsoa aitoa ihmetystä, vaikkei tässä millään tavalla hirveen hyviä olla :) Alla videolla hieman tunnelmapätkää lopusta, kun puolia mukuloista ei enää kiinnostanut.
Koska oli yksinkertaisesti huippuhyvä fiilis, ajattelin että otetaan nyt vielä kiekostakin kaikki irti mitä lähtee. No eihän se lähtenyt kun kilon limpulla yritti, ei sitten mihinkään. Vaikken sen suuremmin mihinkään korkeimpiin voimiin usko, jokin käski kokeilla vielä miesten rautakiekolla, että josko tänään. Ja kyllä, todellakin kannatti koskea. Vaikka penkkituloksen pitäis olla noin 100kg ylempänä, että tuota isoa kiekkoa pystyis kunnolla käsittelemään, niin se lähti useamman kerran kunnon asentoon! Huippupäivä siis kaiken kaikkiaan, kahdessa lajissa ennätys uudelle kymmenluvulle, ja kolmannessakin yllättäen uudelle metriluvulle!
Edellisessä postissa esitelty Andre Agassin elämäkerta on vähintäänkin mielenkiintoinen tekele, eikä sivuja ole takana vasta kuin 65. Nopeasti tulee selväksi se, että Andre pelaa koska pelkää, ja toisaalta haluaa miellyttää isäänsä. Isällä on yhtä sun toista ongelmaa oman päänsä kanssa, ja pakkomielle tehdä pojastaan maailman paras lajissa, jota poika oppi nopeasti vihaamaan. Hyvä lähtökohta, eikö je?
Itselläni ei ole ollut tuota pelkoa, mutta itketään siitä jossain muualla. Sen sijaan olen haaveillut ja tehnyt töitä sen eteen, että saisin ainakin kesäksi kotikotiin levytangon ja -painot. Pienellä vaivalla saisi tehtyä liikuteltavan nostopaikan, missä vois joko aamutuimaan tai ilta-auringossa harrastaa pientä tai vähän suurempaa voimistelua. Aika tylyn vastauksen sai talon isäntäväeltä, mutta kerran vielä yritän jos saisin idean läpi. Ongelma on siinä, että "säilytystilaa ei löydy". Täytyy keskustella mitäs tyhjällä leikkimökillä sitten tehdään... Ja kun välineet olis valmiina, senkun kantais paikalle, eikä maksa mitään! Hemmetti. Onneks on sentään tää, säästyy satasen verran :)
Lätkän mainitsemista ei ilmeisesti myöskään voi välttää. Viimiset 3 peliä aivan uskomatonta esitystä, tommonen henkinen vahvuus on loistanut poissaololla lätkäjoukkueella melko pitkään, mutta nyt se oli aivan mahtavalla tasolla. Vuoden kovin urheilusuoritus on siltikin Matti Heikkisen maailmanmestaruus, ja sitä on meikäläisen arvoasteikolla vaikea voittaa. Leijonien ja Matin väliin on kiilaamassa muuan Tero. Mutta vain siinä tapauksessa, jos pystyy kovalla tuloksella horjuttamaan Andreaksen pallia, mikä on arvokisoissa tuntunut olevan mahdottomuus sitten vuoden 2004. Toivotaan ja uskotaan.
Jokin on pielessä. Ei reenaamisen, tuskin syömisen, vaan palautumisen osalta. Seppo Rädyn sanoin, edes ylipainoiset kuulantyöntäjät eivät hikoile näin paljon. Kovin paljon ei ole tarvinnut itseään edestakaisin liikuttaa, niin vettä valuu joka puolelta. Olen varmaan valittanut, mutta myöskin jalat ovat koko ajan tukossa, vaikka niiden antaisi palautua kokonaisen viikonkin.
Tänään oli lentopallohöntsyt taas, ja viime kerran tosi hyvätasoisista peleistä tultiin reippaasti alaspäin. "Tänään ei kukaan olis voinut tehdä enempää virheitä" kuului naapurikentältä, joten emme taineet olla ainoa. Noh, väliäkös tuolla, hauskaa oli pelata! Peliporukka on melko sekalainen. Kaikkien taustoja en edes tiedä, mutta ikähaitari on abitytöstä yli viisikymppisiin miehiin, yksi on teekkari, toinen Taekwondon maailmanmestari ja kolmas sairaanhoitaja. Hienoa sakkia, kukaan ei ota asiaa liian vakavissaan. Viime kerralla oli puhe henkisestä kantista, ja nyt päädyin syöttämään 21-24 -tappiotilanteessa, ja ajattelin kokeilla mihin kaikkeen pystyy. Syöttötila on rajoitettu, ja syöttö lähtee takarajalta paikaltaan seisten. Vastaanottamassa oli 5 ihmistä, mikä helpotti syöttämistä.
21-24: Syöttö 5&6-paikan väliin, pelurit juoksevat ristiin ja pallo lentää seinille
22-24: Syöttö 1-nurkun kulmaan, kun mies oli ottamassa lyhyttä palloa. Sinne jäi.
23-24: Lyhyt syöttö eteen, jonka passari rähmäsi takapelaajien yli
24-24: Lyhyt syöttö keskelle. Jäi hieman lyhyeksi, mutta kierähti verkon yli. Päässä pyöri, että näinköhän käy
25-24: Syteen tai saveen, kokeillaan rohkeeta. Linjaa pitkin virhemarginaali on pieni, ja pitkäksi meno enemmän kuin todennäköistä. Mutta kun onnistuu, niin sitten onnistuu. Pallo sopivan korkeana, ettei takapelaaja saanut kiinni, ja löytää takanurkan. Pelin kannalta yksi lysti, mutta oli hieno huomata, että tarvittaessa löytyy kykyä toteuttaa sitä, mitä tarvitsee, ilman virheitä tai suurempia paineita.
KC KANUUNAT. Kuva: R.M.
Täytyy katsoa miten jalat saisi palauteltua, jotain täytyisi kuitenkin keksiä. Ei muuta kun uusia tuulia kohti!
Kun mennään kilpailupaikalle, tilanne on tietysti aivan eri kuin tutussa porukassa harjoituksissa suorittaessa. Erityisesti suomalaisena tuntuu, että Suomesta puuttuu voittamisen kulttuuri, ja häviä pelko on jotenkin ylitsepääsemättömän tuntuista tosi monella urheilijalla.
Eilen pelailtiin TTY:llä Akateemisen Kyykän MM-kisat, jossa kasetin täytyy kestää, jos meinaa otteluita voittaa. Iso osa joukkueista on aamusta alkaen humalassa, ja provosointi ja suunsoitto on enemmän kuin sallittua. Toiset myös manipuloivat pistelaskua ja lopputuloksia, ja toiset menevät henkilökohtaisuuksiin, mutta eipä näistä henkilöistäkään eroon pääse. Alkulohkossa tälläisiä joukkueita tuli vastaan 2. Kaksi kertaa myös peli meni painiksi, kun eivät tahtoneet uskoa sääntöjä. Joka tapauksessa, 3 niukkaa voittoa ja jatkolippu tuli lunastettua, Nämä samat kaksi joukkuetta olivat vihaisia, koska emme olleet umpihumalassa pelatessamme. Tavallaan tallaa kukin ^^
Henkisen pelin apuna oli tällä kertaa huuliharppu, tuomarin pilli, vapputorvet ja ennen kaikkea nokkahuilu! Itse lähes kaiken ulkopuolisen mölyn pystyn mielestäni käsittelemään, mutta nokkahuilu on jotain aivan mahdotonta! Epävireinen piipitys korvan juuressa sai useammankin pelaajan hermostumaan, yksi meinasi talloa sen, ja toinen otti kaverin suulta sen pois ja heitti lumihankeen 20 metrin päähän, mutta ei se menoa hidastanut! Jokaisesta neljän hengen joukkueesta tuntui löytyvän joku, kuka menetti pelin täysin provosoivasta juttelusta, ja heitti aivan päin honkia. Tärkeintä oli puhua sen verran järkeviä, että sai heittovuorossa olleen ensiksi kuuntelemaan, ja vaihtaa sen jälkeen pikkuhiljaa johonkin aivan päättömään. Vaikka oma peli ei ollut kovin kummoista, pääsimme lopulta 16 parhaan joukkoon, kun joukkueita oli 512, mikä oli aivan ylisuoritus joukkueelta! Viime vuodesta petrasi eniten Masa, jolla viimevuotisesta hermoilusta ei ollut merkkiäkään. ALLA TUNNELMAT KISOISTA VIDEON MUODOSSA!
Omia kokemuksia henkisen kantin pettämisestä ei muistu juuri mieleen, yhtä täydellistä hajoamista lukuunottamatta. Olin viime talvena pirkkahallissa hyppäämässä korkeutta, ja paikan reunalla oli futisjunnujoukkue odottamassa reenejään. Yksi pojista otti selostajan roolin, ja aloitti selostamisen juuri ennen kun lähdin vauhtijuoksuun. "NYT ON KYSE MAAAAAILMANMESTARUUDESTA. PYSTYYKÖ HÄN SIIHEN, TULEEKO HÄNESTÄ MAAILMANMESTARI..." 6-vuotiaan pojan erittäin korkealla äänellä sai aikaan pahan hajoamisen, ja reeni loppui siihen.
Positiivisia kokemuksia taas löytyy vaikka kuinka määrin. En ole vielä kilpakentille paljon päässyt, mutta olen kuitenkin erottanut selvästi tilanteet, koska harjoitellaan ja koska tehdään tuloksia. Kaukaisin muisto on ala-asteiden välisistä yleisurheilukilpailuista 6.-luokalta, kun yhtenä lajina oli turbokeihäs. Olin ahkerasti kotipihalla harjoitellut ja heittänyt tasaisesti samoja mittoja pitkin kesää, mutta näissä kisoissa pikkupoika paransi ensimmäisellä heitolla heti 2 metriä ennätystään! Se on aika hyvin, kun alkuperäinen ennätys taisi olla jossain 22 metrin tienoilla. Ja poika oli iloinen! Vieraat silmäparit tuovat sitä hyvää tunnetta tekemiseen, pieni lisäpuristus siivittää usein paljon parempiin suorituksiin, kuin "no kunhan nyt rykäsen"-asenne. Isoin tekijä tässä luultavasti on se, ettei tarvitse oikeastaan todistaa kenellekään sen suuremmin. Eri asia taitaa olla, kun urheilee ammatikseen, ja varsinkin jos tekeminen on muutenkin alavireistä. Mystistä tuo henkinen puoli.
