Vuoden reenit - svengaa kuin hirvi kuusikossa

Kulunut reenikausi viime syyskuusta aina tähän päivään asti on ollut rikkonainen ja vaikea. Valo on pilkahdellut aina silloin tällöin verhojen välistä, mutta se ei ole oikeasti lohduttanut kovin paljoa. En todellakaan tiedä, mihin se kolmen-neljän vuoden ajan ollut sisäinen palo on mennyt piiloon.

Koko alkuvuosi on mennyt melko isossa kiireessä kahden asuinpaikan loukussa. Univelkaa on kertynyt niin, että tässä flunssaa parannellessa neljään yöhön on mahtunut yöunta noin 50 tuntia. Ei huono, saattaapi olla jopa piirinennätys. Päiväunet tuohon tietysti tulevat päälle. Seurauksena tuosta on ollut ainakin se, että ikuisiksi luulemani silmäpussit ovat hävinneet mystisesti johonkin, ja nyt silmien alla on enää vain harmahtava alue. Ennen tautia ne olivat sen verran mustat ja pulleat, että pandat olisivat itkeneet kateudesta ne nähdessään. Onneksi eivät, kovin moni asia ei ole yhtä surullista kuin itkevä panda.

Ruokasali

Olo ei ole siis ollut millään mittareilla kovin hyvä tässä kesän jälkeen. Ensimmäinen merkki siitä, ettei reeneissä ole oltu taas ihan täysillä mukana, on reenipäiväkirjan täyttämisen unohtuminen. Kun sitä ei ehdi/jaksa/seliseli/valivali täyttää, on yleensä menty ensimmäinen reipas askel väärään suuntaan. Samalla katoaa käsitys siitä, mitä kaikkea on tullut isossa mittakaavassa tehtyä. Katoaa käsitys lepopäivien pitämisestä ja lopulta koko homma alkaa karata käsistä. Pala palalta homma luhistuu sieltä ja vähän täältä, vaikka päällisin puolin homma näyttää svengaavan kuin hirvi kuusikossa. Todellisuudessa tilanne on kuitenkin yhtä hyvä kuin pupulla haukan kynsissä.

Pyhä

Vähänreeninen helmikuu oli ehdottoman oikea askel hyvään suuntaan, mutta se ei nähtävästi riittänyt. Olen sellainen ihminen, että tarvitsen elämään vähintään kaksi isompaa asiaa/projektia, joiden ympärillä ajatukset pyörivät, jotta tasapaino pysyy. Nyt tuo oppari sivujuonteineen on vienyt aivan liikaa. On ollut myös aikoja, jolloin nukkumaankin mennessä pyörivät päässä pelkästään reenijutut. Kuinka hienoa onkaan herätä hieman nukahtamisen jälkeen siihen, kun lantio tekee voimakkaan kiertoliikkeen heittolajien tapaan? Vähintään yhtä mieltä ylentävää on miettiä samaan aikaan kartonkirakenteen vaikutusta ties mihin, tai Death Rallyn kenttien optimaalisia ajolinjoja. Ja kaikkia näitä siis tahtomattaan. Mikäli ei löydy tärkeää asiaa ja sille vastapainoa, näin alkaa valitettavasti käydä.

Kemin lumilinna oli hieno ja valkea, törky tuli kamerasta. Pitäis varmaan puhdistaa tuo muutenkin...

Vaikka näin henkisesti tyhjää reenaaminen on kuitenkin ollut, fyysiset lähtökohdat ovat hyvät, ja syksyn reeni on tuonut tulosta. Henkisten jumien lisäksi on avattava fyysiset jumit. Kaikissa ponnistuksissa on tärkeää täydellinen ojennus akselilla nilkka-polvi-lantio. Tuo on aina ollut omia vahvuuksiani, mutta tällä hetkellä se on hieman hankalaa, kun ajokilometreistä ja muusta johtuen lantio ei suoristu ilman paperikoneen painoista ulkoista kuormaa. Hitaasti ja varmasti, sanoi Saddamkin viimeisinä hetkinään.