Vuosi 2021

Huomaan nykyään ajattelevani melko usein vanhenemista. Kuulunee tähän elämänvaiheeseen, jossa ensin on yllättäen luovuttu ikuiseksi kuvitellusta parikymppisyydestä, ja sitten huomataan ettei 30 v ollut mikään pysäkki. Se oli kiihdytyskaista kohti seuraavia kymmeniä. Tässä olisi selvä kriisin paikka, mutta ei. Ihmettelen syvästi tätä ajatusten tyyneyttä. Tavallaan toivoisin oikein syviä ahdistuksen henkäyksiä - mutta ei. Tyynen tyyntä. Pelottavaa.

Tässä välissä kiitos, kun tänne asti päädyit lukemaan. Jatkahan toki, ja toivottavasti saat jotain hyödyllistä myös mukaasi.

Sain itse noin 10 vuotta sitten aivan loistavan neuvon. Tee tänään sitä, mistä olet 5 vuoden päästä kiitollinen. Ai että kuin yksinkertaista, ja ai että kuin toimivaa. Ei helppoa, mutta ei sen mielestäni tarvi ollakaan.

Seurasin tuota neuvoa enemmän tai vähemmän tähän päivään asti. Tuloksena maisterin paperit, lopulta kelpo työpaikka ja palkka, sekä ehjä kroppa kaiken sen raudan nostamisen jälkeen. Ruskea tupa, mansikkamaa ja farmariauto. Pala sitä perinteistä suomalaista unelmaa, jonka voisi välillä luulla kadonneeksi, mikäli seuraa mediasta oman tiensä löytäneiden ihmisten tarinoita. Ei se ole kadonnut. Päinvastoin.

Mutta nyt itselläni lyö tyhjää. Kun kolmaskin lapsi syntyi terveenä, niin mitä kohti tässä nyt oikein menisi? En tarvitse kalliimpaa autoa, isompaa kotia saati venettä itselleni. Suksiakin on neljät. Ehkä voisin tavoitella ensimmäistä miljoonaani? Tunnen muutamia miljonäärejä, terveisiä vaan ruudun sille puolen. Ainakaan ulkopuolelle ei näytä, että ne miljoonat hirveästi elämää heilauttaisivat. Tietyn, merkittävän turvan ne toki tuovat. Kun ruokakaupasta voi ostaa kaiken mitä haluaa, ja harrastuksia ei joudu rajoittamaan rahan takia, niin lisätienestien merkitys tuntuu jotenkin toissijaiselta.

Juttelin psykologin kanssa tästä. Nyt kun tuo viiden vuoden päähän tähtääminen on tavoitteen puuttuessa jäänyt pois, olo on kovin tyhjä. Haittaako se, onko se normaalia, vai peräti ahdistavaa?

Kun kaikki on hyvin, en oikein osaa reagoida siihen. Pelkkää tyyntä. Pelottavaa. Mutta niin hienoa. 

Kolmekymppiä katastrofi?

Lähes kahden vuoden kokemuksella voin todeta, ettei kolmekymppisyys olekaan katastrofi. Moni yritti sillä lailla toki pelotella, mutta en suostunut uskomaan kokeilematta. Jos kuitenkin olet kokenut oman  ikäsi jollakin tavalla pakenemisen arvoiseksi, kannattaa nähdä asia nelivuotiaan Veeran tapaan – miksi olla kolmekymmentäyksi kun voi olla kaksikymmentäyksitoista?

Kolmekymppisyys ja korona-kevät ovat itselleni olleet kovin hienoa aikaa – Jälkimmäisen ansiosta keväältä poistui noin 10 tuhatta ajettua kilometriä ja kymmenkunta edestakaista lentoa. Tilalle tuli ulkoilua, happiliikuntaa ja paremmin nukuttuja öitä. Viimeisen 2 vuoden aikana kropasta on poistunut myös noin 20 kiloa. Kun punttisalit olivat pitkälti kiinni, päätin hyödyntää ajan kaivamalla rullaluistimet esiin. Lunta täällä ei ollutkaan, ja maaliskuun lopusta kesäkuun puoliväliin kertyi matkaa semmoinen 750 km. Olo oli aika rajusti raikkaampi tällaisen vaihtelun jälkeen. Kesäkuun puolivälissä tuli kuitenkin stoppi – 2 x 50 km lenkkien jälkeen homma alkoi maistua puiselta toistolta. Tuon jälkeen on tullut tehtyä lähinnä 8-15 km lenkkejä joko hyvin rauhassa tai kovaa rykien – jätetään pitkät matkat rauhallisemmille sieluille.

Alla on kuva. Alempana ajatuksia.

Vasemmalla olevasta kaverista saisi aivan loistavat entrecotet tehtyä, oikealla näette uitetun oravan.

Monipuolisuus on siunaus, tekipä sitten mitä vaan. Kuvassa vasemmalla olen – no – vahvassa kunnossa kuten halusinkin. Penkki oli menossa rajusti 160 kiloa kohti, etukyykky sitä enemmän. Se oli ensimmäinen (ja ainoa) kesä jolloin voimat riittivät käsittelemään miesten 2 kg kiekkoa. Ei ole kovin vaikea arvata, että kuinka tukala tuollaista painoa on kuljettaa kesähelteillä. Kesä 2018 oli vielä niin perhanan kuuma, kysykääpä joskus grillimakkaralta että miltä tuntuu kun juhlijat unohtavat sinut hiillokseen päälle.

Vaikka sillä hintansa oli, niin tekisin saman uudelleen. Fiksummin toki. Kaiken ei tarvitse olla helppoa, kaunista ja kivaa, ei elämä ole mikään loma. Ja tuo ikäjuttu, tiettävästi sellaisia synttäreitä ei tule jolloin täyttäisin vähemmän kuin edellisellä kerralla. Mitä siis odottelemaan, parempi toimia nyt ja ihmetellä myöhemmin.

Tiesin toki tarkalleen, että tuo tuhti vuosi on lajiaan viimeinen, ja sitten kokeillaan jotain muuta. Nyt helmi-kesäkuussa kävin puntilla ehkä 4 kertaa, ja kiekko (1,5 kg) lentää paremmin kuin ikinä! Viime kesänä kaksi parasta olivat 50,1 m ja 48 m. Eilen reenissä kesän pisin 49,2 m ja siihen päälle ~4 krt yli 48 metriä. Resepti on ollut suht yksinkertainen – rullaluistelua, kevyttä terävää juoksua, maltillisesti heittoja ja noin 30 min punttireenejä yhdistellen. Ei mun oikeastaan pitänyt juurikaan heitellä, mutta kun kesäkuun lopulla tuli kerran käytyä niin se oli menoa.

Miksei makeaa mahan täydeltä?

Tiedättekö sen kaverin, joka päätti lopettaa tupakoinnin nuuskan avulla. Ei ole järin vaikea temppu arvata miten siinä kävi. Naureskelu on ainakin omalta kohdaltani aivan turhaa, sillä olen aivan vastaavassa tilanteessa. Päätin nimittäin tehdä pienen muutoksen, ja vaihtaa karkin syömisen lakritsin syömiseen uskotellen itselleni, että se on jotenkin parempi vaihtoehto. No lopputulema on se, että silloin tällöin syödyt pienet karkkimäärät ovat vaihtuneet jatkuvaan lakritsiannosteluun, kilo viikossa ja enemmänkin mielitekojen mukaan.  

Maku oli aika mielenkiintoinen, mutta rakenne kelpo

Kesän ihan viimeisiä reenikertoja vedellään, ja alkusyksy on jotenkin vaihtunut +27 asteen lämpötiloiksi. Ladoin tuossa mennäviikolla kassiin 1.5 kg kiekot ja suuntasin tuttuun tapaan moukaripörssin pohjoisrinkiin. Tekniikan nopeuttaminen on johtanut siihen, että tuki ei oikein ehdi alle. Siitä seuraten heitot ovat jatkuvasti sen korkuisia, ettei ohikulkijalta lippalakki lähtisi päästä, mutta silinteri kylläkin. Ensimmäiset 12 heittoa menivät kaikkea pientä fiilaillessa, 13. tukea päin mutta olemattomasta tasapainosta. 14. toi sitten kohdalleen osuman, ja 50 metrin raja meni ensimmäistä kertaa rikki! En kovin paljon tuohon uskonut kesään lähdettäessä, kun reenivuosi oli mitä oli, mutta jostakin se parahti ilmoille. Taputin itseäni olkapäälle, ja lompsin kohti lounasta.

Kelpo kaari

Vajaan viikon lepo, ja lähdin tekemään tulosta pitkäjärvelle. Viimeksi kohtuulliseksi todettu rinki ei sopinut jalan alle ollenkaan, ja kaikki 1 kg heitot (22 kpl) jäivät alle 55 metrin. Kun viimeinenkin kuitenkin oli 54 ja rapiat, niin tiesin metrejä olevan vielä jemmassa. Normaalissa reenissä heittoja on tullut noin 15 kpl, ja palautuminen niistä on ollut vaihtelevaa. Tietoisena riskinä nostin määrää vielä puolella, josko reippaalla ylirasituksella ja kunnon palautuksella saataisiin piilossa olevat metrit tongittua esiin.

"Annokset jotka söin". Kuumaa punaviinimarjasörsseliä ja jäädytettyä lemon curdia

Lauantaista torstai-aamuun asti olo oli totta puhuen aika karmea. Uni oli hyvin pinnallista, flunssan kaltainen olotila tuntui olevan päällä ja samaan aikaan koko ajan oli nälkä ja kaikki ruoka ällötti. Koita siinä sitten lapioida naamaan riittävästi tavaraa. Vielä ke-to välisenä yönä tenava herätti yhden ja kahden välillä, eikä siitä eteenpäin oikein levollista unta enää tullut. Olin vähällä jo jättää tänään lähtemättä, kun tausta oli tämä. Menin kuitenkin, ja kyllä kannatti! Jo toisella heitolla 56 metriä, eli mitatusti pidemmälle kuin ikinä. Ja 4 ensimmäistä ovat yleensä pelkkää tunnustelua vain! Lopulta heittoja kertyi 14 kpl, joista 5-6 yli 56 metriä, ja pisin 57.80 m! Heitot olivat taas matalia ja joka neljäs törmäsi häkkiin, mutta kaava oli sama kuin yllä kuvatussa 1.5 kg kerrassa: 12 heittoa hakemista, 13. heitto enempi korkea kuin pitkä, ja 14. sitten lähti juuri minne pitikin.

Tämä aivan tyhjästä ilmestynyt kehitys on vähän laittanut miettimään  1,75 ja 2 kg kiekkoihin tarttumista. Ei parane luvata, alkutalvi sen sitten näyttää miten kävi.

Maanisen suorittamisen ihanuus ja puute

Oikein iso ja lämmin tampereenkiälinen Moro täältä sängyn pohjalta. Flunssa ei toki ole kaatanut, vaan kyseessä on opiskeluajan hedinostista elämäntapaa nostalgisoivat hetki, kun tenavat ovat kerhossa tai nukkumassa, ja sain neuvoteltua kolmen tunnin vapautuksen kotitöistä. Se on luksusta se, uskokaa pois.

"Annas kun isi näyttää"

 Kesä on sikäli edennyt toivoituissa merkeissä, että jättihelteitä ei tullut. Suuri kiitos asiaan vaikuttaneille. Allergiaoireet sen sijaan saapuivat viime vuoden tapaan, ja pari viikkoa oli oloa virkeä kuin suojuoksua tehnellä sialla. Vatta raapii maata ja kärsä on täynnä mustikoita. Sen lisäksi kuulanheitot ovat jääneet pitälti tekemättä, kun on ollut ”kaikkea pientä”. Tässä tilanteessa tuo tarkoittaa vasemman etureiden pikkuvammaa, oikean nilkan venähdystä ja kiertorasituksesta poukkoilevaa vasenta polvea. 85 % tehon heitot onnistuvat kyllä, mutta täysiä ei saa revittyä kun aina tulee vähän varottua. Varovainen heitto on yhtä hyödyllistä kuin palkkaneuvottelun pyytäminen sillä ajatuksella, että toivottavasti eivät ota paljon pois.

Toivottavasti viimeinen ateriani tulee olemaan kermavaahtobuffet. Lisukkeena tällä kertaa köyhät ritarit

Koska reeni on ollut aiempaan verrattuna kovin rentoa harrastelua, niin en suurempia tavoitteita kesälle asettanut. Alkukesästä kaivoin varaston syövereistä  1.5 ja 1 kg kiekot, koska niiden heittely nyt on ihan huippuhauskaa. Viime kesän huippuveto kilolla oli sen 53.7 metriä, mutta nyt yhtäkkiä jostain ilmestyi ensin 54 m heitto, sitten 54.65 m, sitten 55.5 m ja viimeisenä perään arviolta 56 – 57 metrin kaari. Toi 3 metrin parannus on ihan hulvaton ottaen huomioon sen, että paljonko näitä on jo heitelty.

Viimeisin tuli vielä ilman tuuliapua, osui vaan ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen niin, että veto lähti oikein rintalihaksesta asti. Metrit on saatu pyörähdykseen vauhtia lisäämällä, mutta se on vaatinut paljon kiroilua se. Välillä liian karhea rinki on vääntänyt polvea, liian liukas rinki taas aiheuttanut koomista koikkelointia ja aivan minne sattuu lähteneitä heittoja kun rytmitys ei pysy kasassa.

Kravatti miehen mukaan

Vaikkei yhtään metriä tulisi lisää, niin tämä on ollut loistava kesä. Maaninen (mutta ihana) suorittaminen on pysynyt vähän taka-alalla, ja mieli on pääosin ollut rento ja heittäminen on ollut hauskaa! Olin oikeastaan jo alkuviikon kerran jälkeen valmis pakkaamaan kassin syystaukoa varten, mutta selvästi paras heittokerta (54.8 m, 55.2 m, 56-57m) muutti mieltä himppusen. Täytyy vielä katsoa miten tuon 1,5 kg limpun kanssa sujuu. Vitosella alkaminen on haave, joka ei tunnu enää niin mahdottoman kaukaiselta.

Vatsalihakset syvältä

Voi arvaamaton kun se syksyn lepotauko teki hyvää. Vaikka kevään mittaan touhu ja tahti on pikku hiljaa kiristynyt, niin kaikenlainen jumppaaminen on pysynyt mukavana, ellen sanoisi jopa että hauskana! Talven lopulla kävin jopa hiihtämässä useammankin kerran, ja se kuuluisa ”kympin lenkki” tuntui taas ihan mahtavalta! Ja ennen kaikkea mahdolliselta. Viime talvena en uskaltanut edes haaveilla siitä. Matkana se ei ole kovinkaan kummoinen kun niitä 50 km vetoja on tullut tehtyä pari, mutta 120+ kilon kanssa se tuntui vähintään yhtä hyvältä kuin Finlandian maaliinpääsy. Tämä on muuten metka homma, reeni on vähentynyt ja keventynyt niin samalla paino on pudonnut. Kun voimaa ei ole viikottain hakattu lisää, niin ruokahalu on puolittunut samoin tein. Mutta se ei ollut tämän kerran asia

Piikki lihassa. Dry Needling

Tämän kerran asia oli se, että olin tammikuun paikkeilla ihan tolkuttoman terävässä vireessä. Jalat olivat terhakkaat kuin kirpulla, ja jopa pienimuotoinen juokseminen tuntui ihan hauskalta. Sitten tuli 2,5 kk täyttä reissaamista töiden puolesta, ja koko homma piti alottaa alusta. Tai oikeastaan vielä alempaa, koska vasen etureisi kramppasi kyykyssä joskus helmi-maaliskuussa, eikä se vieläkään oikein kestä vaikka teräviä kuulantyöntöjä. Kuminauha, rullaus, lämmittely ja dry needling ovat auttaneet paljon, mutta vieläkin ollaan kaukana normaalitilasta. Kai sitä kolmenkympin rikkouduttua saa tottua tähän, että maali alkaa vähän rapistua ja listat alkavat notkua. Töissä kävi muuan konsultti, jonka toteamus oli yhdessä oikeampi kuin muiden puheet summattuna: ”Kaikki rrrrapistuu”. Siinä se maailman kiertokulku on aika hyvin tiivistettynä.

Jälkikasvu <3

Mutta ei niin hyvää, etteikö jotain parempaakin. Kävi nimittäin niin, että reittä kuntouttaessa päädyin tekemään hartaudella syviä vatsalihaksia. Ensimmäistä kertaa ikinä, kuten asiaan kuuluu. Se on tuonut mukanaan sellaisia ihmeellisyyksiä, kuin vaikka tänään melko keskinkertaisella heitolla 1 kg kiekkoa 54 m, tai ehkä vähän enemmänkin. Aiempi ennätys ja viime kesän parhaassa vireessä tullut huippuheitto oli 53,5 metriä. Heitossa saattoi olla hirveät tuuliavut, mutta siinä on joka tapauksessa 3 metriä enemmän kuin osasin odottaa. Kahden kilon kiekon olin ajetellut tänä kesänä unohtaa vallan, mutta jos pienemmätkin lentävät noin niin mikäs siinä kokeillessa. Toinen huippuyllätys oli aivan sunnuntaikiskaisuna tullut kuulanheitto alta eteen. 17,5 metriä lensi heitolla, joka teholtaan vastasi lippalakin laittamista hattuhyllylle lounaan ajaksi. 18 m on aiemmin ollut sellainen hyvä kiskaisu, ja 19 m ennätyslukema tuli täydellisyyttä hipovalla vedolla.

Kotikenttä

Kesä jatkuu mielenkiintoisissa merkeissä, eiköhän tästä vielä hyvä tule! +24 °C lämpöä jatkuvana kiitos, ja joka neljäs yö saa tulla vettä ettei ilma kuivu liikaa.

Itsensärakennusprojekti

Annoin vuosi sitten syksyllä itselleni lupauksen, että yhden vuoden vielä katson, mitä kropasta lähtee voimailun ja heittojen puolella irti. Monenlaisia ajatuksia pyörittelin, mutta totesin että kymmenen vuotta pitää riittää omien rajojen löytämiseen. Tavallaan se riittikin, tavallaan ei. Omien kykyjen rajat löysin hyvin pitkälti. Vähän kuin kuuta katsoisi. Niin lähellä että sen näkee, muttei kuitenkaan sinne asti yllä.

Ja näin se elämä taitaa muutenkin kulkea; kuljetaan kohti jotain, ja päädytään jonnekin vähän sinne päin. Columbus ja kumpanit tähtäsivät Intiaan, mutta päätyivätkin Amerikkaan. Menihän se nyt ihan helkkarin paljon pieleen, mutta tuskin se jälkeenpäin ihan hirveästi harmitti. Jokainen meistä on kai oman elämänsä Columbus laivoineen, miehistöineen, meritauteineen ja retkieväineen. Näiden kanssa me matkaa teemme. Tämä oli muuten erittäin vahva ehdokas vuoden 2018 ”Sitaattien Skoda” –ehdokkaaksi.

Välillä kannattaa mennä puistoon laskemaan mäkeä

Nyt kun olen kolmisen kuukautta ottanut vähän etäisyyttä viimeiseen 10 vuoteen, niin koko kuvio alkaa hiljalleen valjeta. Kehonrakennusta se ei yrittänytkään olla, mutta jonkunlainen itsensärakennusprojekti se taisi olla.

Aivan uuden kokeilua - - - Onnistumisia - - - Erehtymisiä - - -”En olisi ikinä uskonut pystyväni”-hetkiä - - - Luovuttamisia - - - Uuden oppimisia - - - Erehtymisiä - - - Saman asian oppimisia uudelleen - - - …

Näitä, mitä sitä nyt elämässä muutenkin.  Välillä kaikki meni kuin juonen olisi saanut kirjoittaa itse, ja sitten tömähdettiin seinään niin kovaa, että tulo- ja menosuuntaa ei muistanut enää kukaan. Hienoja hetkiä, hyvin kusisia tilanteita, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kuluneen kesän jutuista lisää myöhemmin, mutta tärkein tavoite oli laittaa vanhat kuulanheittoennätykset uusiksi. Kaikki meni hienosti, ja JVE-ennätystä 18,86 lähelle päästiin jo kesäkuussa useaan kertaan, uupui vain jokunen kymmenen senttiä. Sitten yhtäkkiä, aivan tyhjästä, tulokset valahtivat tasolle 15 – 16 metriä. Sitä jatkui kaksi, ettei kolmekin viikkoa. Ei vain lähtenyt, ja tuo pudotus on aivan katastrofaalinen. Aivan kirkkaasta auringonvalosta tiputtiin porakaivon pohjalle, eikä huutaminen auttanut kun luukku oli laitettu kiinni. Yhtäkkiä oli vain kaksi vaihtoehtoa: Luotat siihen, että homma on hallussa, ja sinne pääset minne pitääkin. Toinen vaihtoehto on vetää hätäjarrusta, ja keksiä joku radikaali korjaussuunnitelma. Monta kertaa olen valinnut jälkimmäisen, mutta nyt tein toisin. Palkkiona elokuun alussa ennätystulos 19,05 metriä, ja todistus siitä että oma tekeminen kannattaa viedä sille tasolle, että itseensä voi luottaa.

Vihreä = 2018, Sininen = 2017, Keltainen = se mitä tavoiteltiin

Vastaavia epätoivon alhoja tulee elämässä yhdellä jos toisellakin osa-alueella silloin ja tällöin. Kun näitä hetkiä on päässyt harjoittelemaan niinkin mitättömän asian kuin harrastusten parissa, niin on hienoa huomata samojen ratkaisutapojen toimivan myös muuallakin elämässä. Yhden sortin palkinto se tuokin lienee.

Kolme kuukautta lepoa on tehnyt hyvää, ja reeni jatkuu taas! Palataan siihen lähiaikoina.

Mitä jos ei saakaan sitä, mitä haluaa?

Tänään ajattelin kirjoittaa rakkaudesta. Syvästä lämmön tunteesta sisimmässä, ja välillä viiltävistä pettymyksen hetkistä. Pidetään kahdenkeskisen rakastumisen pohtiminen kuitenkin sille kuuluvissa paikoissa, kyse on rakkaudesta heittämiseen ja kaikkeen siihen liittyvään.

Ensi-ihastuminen heittämiseen tuli joskus noin neljäntoista vanhana, kun sain vihdoin ja viimein vängättyä isältä turbokeihään. Itse jouduin toki käyttämään lähes puolen vuoden viikkorahasäästöt, mutta se oli sen väärti. Ensimmäisen kesän tai pari takapihalla mahtui hyvin heittämään, mutta sitten kun kasvihuoneen katossa alkoi olla useampi reikä, niin tuli kohtelias vihjaus siirtyä muualle. Tuo ruoholta heittäminen oli suuri siunaus, sillä en koskaan oppinut keihäänheittoon oikeanlaista vauhtijuoksua ja tukijalan käyttöä. Harmittihan se siinä päälle parikymppisenä kun ei oppinut tuota millään, mutta nyt ehjän olkapään omistajana sitä osaa arvostaa. Nyt kahden vuoden tauon jälkeen uskaltauduin tässä keväämmällä kokeilemaan heittoa hypähdyksestä. Jotain himpun päälle 40 m se vain lensi suttuisella repäisyllä, mutta välineen lento on vain jotain niin rauhoittavaa katsoa.

500 m soutu yllätti. Piti vain vähän avata keuhkoja

Kamppailulajeja en koskaan edes harkinnut, koska toiseen fyysisesti kajoaminen ei tule omalla kohdallana millään lailla kysymykseen. Heittämisessä voi ihan surutta päästää huonomman päivän paineet pihalle, voi kiskaista aivan niin kovaa kuin haluaa ja rääkyä perään jos niikseen on.  Joskus heitto vielä epäonnistuu niin sopivasti, että väline kalahtaa kovaa vauhtia häkin tolppaan. Se kumahdus on korviahuumaava <3 Toinen palkinto on onnistunut heitto, jossa väline ei tunnu huomaavaan painovoimaa lainkaan, vaan lentää sentti- tai jopa metritolkulla ennätyksen merkiksi laitetun vissypullon yli.

Mulla on paljon kuvia kengistä ja varpaista vihreää lakanaa vasten. Sinne taustalle on helppo photoshopata kulloinkin haluttu somemaisema

Vuoden 2014 kesästä lähtien olen ollut melkoisten sydänsurujen riivaama. Kun tiedän omat nuoruusajan harjoittelemattomuuden tuomat teknis-fyysiset rajoitteet "oikeisiin lajeihin", olen panostanut paljon suoraan nopeusvoimaan, jota mittaan kuulanheitoilla. Tuona kesänä olin voimien puolesta vielä aika poikanen, mutta kesän parhaita tuloksia en ole saanut parannettua sen koommin, ja joka kesä se on viiltänyt sydäntä. 4 kg kuula pään yli taakse 21.40 m (tässä jonkun rimpulan mallisuoritus https://www.youtube.com/watch?v=03kQieEuLoQ) ja vastaavasti eteen heitettynä 18.86 m. Vaikka mitä hokkuspokkuksia olen tehnyt, niin pakit on tullut kesästä toiseen. Olen yrittänyt kaikkea: lähettänyt rekkakuorman ruusuja, mutta tunari vei ne väärän talon pihaan. Ostanut telkkarista mainosaikaa kosintaa varten, mutta eihän se perhana katso telkkaria. Soitin avuksi jopa Samuli Edelmanin hyräilemään rakkauslauluja taustalle, mutta sekin meni sillä lailla pieleen kun ensimmäisen säkeistön lopulla vasta huomasin, että oven avasikin hänen äitinsä. Tänä kesänä on kaikki saatu tehtyä niin hyvin kuin mahdollista, eli pakko se on uskoa vielä tärppäävän ja tulosten paranevan. Mutta jos näin ei käy? Ehkä Maj Karman sanoin, ”jos ei meistä mitään tuu, niin katsokaa, mies murtuu”

<3

Tein itselleni hyvän mielen lapun, johon laitoin kaikki parhaat tulokset eri heittovälineillä. Sitten päälle iso keltainen rasti, kun se saadaan parannettua. Kilon kiekolla tuo jo tapahtui, kun muinainen ennätys 52,50 m rikkoutui pariinkin kertaan. Eivät olleet mitään erityisiä heittoja, mutta yhtään selvää virhettä niihin ei mahtunut. Mutta se tunne, kun kiekko vain liiteli sen vissypullon yli, jättäen jäljen Pitkäjärven kosteaan hiekkakenttään <3 

Valot ja varjot

Tämä elon kolmas vuosikymmen on ollut ihan kelvollinen, etten sanoisi jopa että aivan mahtava! Ei sitä parikymppisenä osannut oikein mitään odottaa, ja se taisi olla ihan hyvä niin. Olisi alkanut vielä jännittää.

Opiskelemaan menin, kun en mitään töitäkään osannut tehdä. Vielä viisitoistavuotiaana hädin tuskin osasin ostaa lippua paikallisbussiin, mutta jotenkin sitä on tullut ajettua itsensä sellaisiina maailmankolkkiin, joissa paikalliset eivät erota Suomea ja Vietnamia toisistaan. MaailmanParasMinä on yksi vuosikymmenen rakkaimmista lapsista, jonkinlainen terapiakanava pitämässä yllä omaa mielenterveyttä ja jättämässä muistijälkeä. Ja sitten reenaaminen. Kaikki ne perkeleet jotka jäävät yleensä korrektiuden puitteissa päästämättä ulos, purkautuvat korkojen kera ilmoille siinä samalla. Toisten mielenterveyttä ylläpitää koirat, kolmansien skumppalasit ja omalla kohdalla purkautumiskanava on tuo.

Olen aika vakavissani pohtinut, että tämän kesän jälkeen saa hetkeksi  (tai vuosikymmeneksi) riittää, ja kroppa saa levätä. Katsotaan nyt mitä elämä tuo tullessaan. Viime kesään verrattuna olo on ollut sisältä kovin tyyni juuri noiden ajatusten johdosta. Tämä oli se mihin pystyin, ja sillä mennään. 

Toissakesänä tehty 1,75 kg kiekon 47 m herätti oikeasti haaveet SM-tasolle pääsystä. Kaikki lähti kuitenkin menemään totaalisesti pieleen, kun kovin vastentahtoisesti tuli muutettua erääseen rauhalliseen satakuntalaiseen pikkukylään. Elämässä voi toki valita aina itselleen parhaan ja olla tekemättä kompromissejä, mutta se on aika yksinäinen tie. Reenasin syksystä alkukesään kuin hullu, töissä hakattiin välillä kuin vierasta sikaa ja kaikki runsaat minuutit illalla kotona käytin tiskaten käsin astioita, joita lapsiperheessä tulee muutama. Kevät alkoi kohtalaisen kivasti 2 kg kiekon 41,45 m. 45-46 m näytti ihan mahdolliselta, mutta vitut. Jo elokuun alussa jouduin vetämään pelin poikki, kun tuloskäyrä ja mieliala meni alas nopeammin kuin tenava liukumäkeä. Kun vuodessa tekee sen 200 reeniä ja  400 huoltavaa sessiota, niin vähän hankala on hymyillä jos vastineeksi ei saa mitään. Vaikkei tuo kulunut vuosi häävi ollut, niin joku romantikko aina höpöttelee, että pimeydessä valotkin loistavat kirkkaampina. Kait se noin sitten vähän olikin.

Tänä kesänä on palattu alkulähteille: Kun tietää ettei oikein osaa, niin on helpompi tehdä parhaansa. Kiekko ei ole vielä lentänyt, mutta nopeusvoima ja liikkuvuus ovat olleet selvästi paremmalla tasolla kuin ikinä alkukesästä. Ja neljä viidestä reenistä on päättynyt hymyyn. Se on älyttömän tärkeää. Hiljaa hyvä tulee, ja laitetaan kehitys aikakirjoihin sitten kun se on täysin realisoitunut.

Ajattelin seuraavan elon vuosikymmenen aloittaa samoin kuin nykyisenkin: tekemällä jotain aivan uutta ja vierasta. Ajatuksia on, mutta en oikein ole vielä päättänyt että mitä. Hankkisiko ensimmäisen miljoonansa, opettelisiko oikeasti soittamaan pianoa vai kokeilisiko kasvissyöntiä. Aika näyttää!