Itsensärakennusprojekti

Annoin vuosi sitten syksyllä itselleni lupauksen, että yhden vuoden vielä katson, mitä kropasta lähtee voimailun ja heittojen puolella irti. Monenlaisia ajatuksia pyörittelin, mutta totesin että kymmenen vuotta pitää riittää omien rajojen löytämiseen. Tavallaan se riittikin, tavallaan ei. Omien kykyjen rajat löysin hyvin pitkälti. Vähän kuin kuuta katsoisi. Niin lähellä että sen näkee, muttei kuitenkaan sinne asti yllä.

Ja näin se elämä taitaa muutenkin kulkea; kuljetaan kohti jotain, ja päädytään jonnekin vähän sinne päin. Columbus ja kumpanit tähtäsivät Intiaan, mutta päätyivätkin Amerikkaan. Menihän se nyt ihan helkkarin paljon pieleen, mutta tuskin se jälkeenpäin ihan hirveästi harmitti. Jokainen meistä on kai oman elämänsä Columbus laivoineen, miehistöineen, meritauteineen ja retkieväineen. Näiden kanssa me matkaa teemme. Tämä oli muuten erittäin vahva ehdokas vuoden 2018 ”Sitaattien Skoda” –ehdokkaaksi.

Välillä kannattaa mennä puistoon laskemaan mäkeä

Nyt kun olen kolmisen kuukautta ottanut vähän etäisyyttä viimeiseen 10 vuoteen, niin koko kuvio alkaa hiljalleen valjeta. Kehonrakennusta se ei yrittänytkään olla, mutta jonkunlainen itsensärakennusprojekti se taisi olla.

Aivan uuden kokeilua - - - Onnistumisia - - - Erehtymisiä - - -”En olisi ikinä uskonut pystyväni”-hetkiä - - - Luovuttamisia - - - Uuden oppimisia - - - Erehtymisiä - - - Saman asian oppimisia uudelleen - - - …

Näitä, mitä sitä nyt elämässä muutenkin.  Välillä kaikki meni kuin juonen olisi saanut kirjoittaa itse, ja sitten tömähdettiin seinään niin kovaa, että tulo- ja menosuuntaa ei muistanut enää kukaan. Hienoja hetkiä, hyvin kusisia tilanteita, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kuluneen kesän jutuista lisää myöhemmin, mutta tärkein tavoite oli laittaa vanhat kuulanheittoennätykset uusiksi. Kaikki meni hienosti, ja JVE-ennätystä 18,86 lähelle päästiin jo kesäkuussa useaan kertaan, uupui vain jokunen kymmenen senttiä. Sitten yhtäkkiä, aivan tyhjästä, tulokset valahtivat tasolle 15 – 16 metriä. Sitä jatkui kaksi, ettei kolmekin viikkoa. Ei vain lähtenyt, ja tuo pudotus on aivan katastrofaalinen. Aivan kirkkaasta auringonvalosta tiputtiin porakaivon pohjalle, eikä huutaminen auttanut kun luukku oli laitettu kiinni. Yhtäkkiä oli vain kaksi vaihtoehtoa: Luotat siihen, että homma on hallussa, ja sinne pääset minne pitääkin. Toinen vaihtoehto on vetää hätäjarrusta, ja keksiä joku radikaali korjaussuunnitelma. Monta kertaa olen valinnut jälkimmäisen, mutta nyt tein toisin. Palkkiona elokuun alussa ennätystulos 19,05 metriä, ja todistus siitä että oma tekeminen kannattaa viedä sille tasolle, että itseensä voi luottaa.

Vihreä = 2018, Sininen = 2017, Keltainen = se mitä tavoiteltiin

Vastaavia epätoivon alhoja tulee elämässä yhdellä jos toisellakin osa-alueella silloin ja tällöin. Kun näitä hetkiä on päässyt harjoittelemaan niinkin mitättömän asian kuin harrastusten parissa, niin on hienoa huomata samojen ratkaisutapojen toimivan myös muuallakin elämässä. Yhden sortin palkinto se tuokin lienee.

Kolme kuukautta lepoa on tehnyt hyvää, ja reeni jatkuu taas! Palataan siihen lähiaikoina.

Mitä jos ei saakaan sitä, mitä haluaa?

Tänään ajattelin kirjoittaa rakkaudesta. Syvästä lämmön tunteesta sisimmässä, ja välillä viiltävistä pettymyksen hetkistä. Pidetään kahdenkeskisen rakastumisen pohtiminen kuitenkin sille kuuluvissa paikoissa, kyse on rakkaudesta heittämiseen ja kaikkeen siihen liittyvään.

Ensi-ihastuminen heittämiseen tuli joskus noin neljäntoista vanhana, kun sain vihdoin ja viimein vängättyä isältä turbokeihään. Itse jouduin toki käyttämään lähes puolen vuoden viikkorahasäästöt, mutta se oli sen väärti. Ensimmäisen kesän tai pari takapihalla mahtui hyvin heittämään, mutta sitten kun kasvihuoneen katossa alkoi olla useampi reikä, niin tuli kohtelias vihjaus siirtyä muualle. Tuo ruoholta heittäminen oli suuri siunaus, sillä en koskaan oppinut keihäänheittoon oikeanlaista vauhtijuoksua ja tukijalan käyttöä. Harmittihan se siinä päälle parikymppisenä kun ei oppinut tuota millään, mutta nyt ehjän olkapään omistajana sitä osaa arvostaa. Nyt kahden vuoden tauon jälkeen uskaltauduin tässä keväämmällä kokeilemaan heittoa hypähdyksestä. Jotain himpun päälle 40 m se vain lensi suttuisella repäisyllä, mutta välineen lento on vain jotain niin rauhoittavaa katsoa.

500 m soutu yllätti. Piti vain vähän avata keuhkoja

Kamppailulajeja en koskaan edes harkinnut, koska toiseen fyysisesti kajoaminen ei tule omalla kohdallana millään lailla kysymykseen. Heittämisessä voi ihan surutta päästää huonomman päivän paineet pihalle, voi kiskaista aivan niin kovaa kuin haluaa ja rääkyä perään jos niikseen on.  Joskus heitto vielä epäonnistuu niin sopivasti, että väline kalahtaa kovaa vauhtia häkin tolppaan. Se kumahdus on korviahuumaava <3 Toinen palkinto on onnistunut heitto, jossa väline ei tunnu huomaavaan painovoimaa lainkaan, vaan lentää sentti- tai jopa metritolkulla ennätyksen merkiksi laitetun vissypullon yli.

Mulla on paljon kuvia kengistä ja varpaista vihreää lakanaa vasten. Sinne taustalle on helppo photoshopata kulloinkin haluttu somemaisema

Vuoden 2014 kesästä lähtien olen ollut melkoisten sydänsurujen riivaama. Kun tiedän omat nuoruusajan harjoittelemattomuuden tuomat teknis-fyysiset rajoitteet "oikeisiin lajeihin", olen panostanut paljon suoraan nopeusvoimaan, jota mittaan kuulanheitoilla. Tuona kesänä olin voimien puolesta vielä aika poikanen, mutta kesän parhaita tuloksia en ole saanut parannettua sen koommin, ja joka kesä se on viiltänyt sydäntä. 4 kg kuula pään yli taakse 21.40 m (tässä jonkun rimpulan mallisuoritus https://www.youtube.com/watch?v=03kQieEuLoQ) ja vastaavasti eteen heitettynä 18.86 m. Vaikka mitä hokkuspokkuksia olen tehnyt, niin pakit on tullut kesästä toiseen. Olen yrittänyt kaikkea: lähettänyt rekkakuorman ruusuja, mutta tunari vei ne väärän talon pihaan. Ostanut telkkarista mainosaikaa kosintaa varten, mutta eihän se perhana katso telkkaria. Soitin avuksi jopa Samuli Edelmanin hyräilemään rakkauslauluja taustalle, mutta sekin meni sillä lailla pieleen kun ensimmäisen säkeistön lopulla vasta huomasin, että oven avasikin hänen äitinsä. Tänä kesänä on kaikki saatu tehtyä niin hyvin kuin mahdollista, eli pakko se on uskoa vielä tärppäävän ja tulosten paranevan. Mutta jos näin ei käy? Ehkä Maj Karman sanoin, ”jos ei meistä mitään tuu, niin katsokaa, mies murtuu”

<3

Tein itselleni hyvän mielen lapun, johon laitoin kaikki parhaat tulokset eri heittovälineillä. Sitten päälle iso keltainen rasti, kun se saadaan parannettua. Kilon kiekolla tuo jo tapahtui, kun muinainen ennätys 52,50 m rikkoutui pariinkin kertaan. Eivät olleet mitään erityisiä heittoja, mutta yhtään selvää virhettä niihin ei mahtunut. Mutta se tunne, kun kiekko vain liiteli sen vissypullon yli, jättäen jäljen Pitkäjärven kosteaan hiekkakenttään <3 

Valot ja varjot

Tämä elon kolmas vuosikymmen on ollut ihan kelvollinen, etten sanoisi jopa että aivan mahtava! Ei sitä parikymppisenä osannut oikein mitään odottaa, ja se taisi olla ihan hyvä niin. Olisi alkanut vielä jännittää.

Opiskelemaan menin, kun en mitään töitäkään osannut tehdä. Vielä viisitoistavuotiaana hädin tuskin osasin ostaa lippua paikallisbussiin, mutta jotenkin sitä on tullut ajettua itsensä sellaisiina maailmankolkkiin, joissa paikalliset eivät erota Suomea ja Vietnamia toisistaan. MaailmanParasMinä on yksi vuosikymmenen rakkaimmista lapsista, jonkinlainen terapiakanava pitämässä yllä omaa mielenterveyttä ja jättämässä muistijälkeä. Ja sitten reenaaminen. Kaikki ne perkeleet jotka jäävät yleensä korrektiuden puitteissa päästämättä ulos, purkautuvat korkojen kera ilmoille siinä samalla. Toisten mielenterveyttä ylläpitää koirat, kolmansien skumppalasit ja omalla kohdalla purkautumiskanava on tuo.

Olen aika vakavissani pohtinut, että tämän kesän jälkeen saa hetkeksi  (tai vuosikymmeneksi) riittää, ja kroppa saa levätä. Katsotaan nyt mitä elämä tuo tullessaan. Viime kesään verrattuna olo on ollut sisältä kovin tyyni juuri noiden ajatusten johdosta. Tämä oli se mihin pystyin, ja sillä mennään. 

Toissakesänä tehty 1,75 kg kiekon 47 m herätti oikeasti haaveet SM-tasolle pääsystä. Kaikki lähti kuitenkin menemään totaalisesti pieleen, kun kovin vastentahtoisesti tuli muutettua erääseen rauhalliseen satakuntalaiseen pikkukylään. Elämässä voi toki valita aina itselleen parhaan ja olla tekemättä kompromissejä, mutta se on aika yksinäinen tie. Reenasin syksystä alkukesään kuin hullu, töissä hakattiin välillä kuin vierasta sikaa ja kaikki runsaat minuutit illalla kotona käytin tiskaten käsin astioita, joita lapsiperheessä tulee muutama. Kevät alkoi kohtalaisen kivasti 2 kg kiekon 41,45 m. 45-46 m näytti ihan mahdolliselta, mutta vitut. Jo elokuun alussa jouduin vetämään pelin poikki, kun tuloskäyrä ja mieliala meni alas nopeammin kuin tenava liukumäkeä. Kun vuodessa tekee sen 200 reeniä ja  400 huoltavaa sessiota, niin vähän hankala on hymyillä jos vastineeksi ei saa mitään. Vaikkei tuo kulunut vuosi häävi ollut, niin joku romantikko aina höpöttelee, että pimeydessä valotkin loistavat kirkkaampina. Kait se noin sitten vähän olikin.

Tänä kesänä on palattu alkulähteille: Kun tietää ettei oikein osaa, niin on helpompi tehdä parhaansa. Kiekko ei ole vielä lentänyt, mutta nopeusvoima ja liikkuvuus ovat olleet selvästi paremmalla tasolla kuin ikinä alkukesästä. Ja neljä viidestä reenistä on päättynyt hymyyn. Se on älyttömän tärkeää. Hiljaa hyvä tulee, ja laitetaan kehitys aikakirjoihin sitten kun se on täysin realisoitunut.

Ajattelin seuraavan elon vuosikymmenen aloittaa samoin kuin nykyisenkin: tekemällä jotain aivan uutta ja vierasta. Ajatuksia on, mutta en oikein ole vielä päättänyt että mitä. Hankkisiko ensimmäisen miljoonansa, opettelisiko oikeasti soittamaan pianoa vai kokeilisiko kasvissyöntiä. Aika näyttää!

Uiminen on järjettömän pelottavaa

Uiminen on oikeasti ihan helkkarin pelottavaa touhua. Mä en mahda sille mitään, mutta mun polvet vatkaa aina ihan holtittomasti kun kävelen kohti hallia. Maanantaina kahvion täti oli tuomassa jo mulle rollaattoria ovelle, mutta sovittiin että yritän ite ensin selvitä ilman. Ei mua hukkuminen pelota, kilometri menisi uiden vaikka silmät kiinni. Ja ehkä se olisi parempikin niin.

Mua pelottaa ne kanssauimarit. Mummot. Papat ja muutama muu vinksahtanut. Aamulla kuuden ja kahdeksan välissä on erityisen paha hetki. Tilanne on nimittäin lähes varmasti se, että hallissa toiseksi nuorin henkilö on vähintäänkin 25 vuotta sinua vanhempi, ja nämä kanssauimarit käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Koko homma alkaa jo pukuhuoneessa, kun riisut sukkia. Viereisestä pukukaappirivistä hyökkää paikalle pappa, kuka muistelee että hänkin oli joskus nuori ja notkea. Ennen kuin hän ehtii kertoa miten sitä notkeutta oikein käyttikään, on parempi juosta suihkun puolelle ja kovaa.

Suihkussa voi päästä helpolla, jos on vikkelä kintuistaan ja pystyy pidättämään hengitystään suihkun alla riittävän ajan. Mutta sauna, sauna on pirullinen paikka. Siellä on nimittäin oven viereisessä kulmassa paikka, jossa istuu jatkuvassa kolmivuorossa kylän kovin saunoja. Joskus menin vahingossa ääneen ihmettelemään, kun kädet tärisevät silloin tällöin. Diagnoosi oli ilmiselvä: alkava Parkinson ja liuta muita vierasperäisiä termejä aakkosjärjestyksessä, joiden kuuntelun jouduin lopettamaan äffän kohdalla. Äkkiä altaalle!

Vesijuoksu. Se on pahin, se on kaikista pahin. Pientä rataa kiertää arviolta viisikymmentä mummoa, joiden parfýmien johdosta meinaa pökertyä jo kaakeleiden puolelle. Joka toisella on päässään toinen toistaan upeampi huivi, johon on taiteiltu harsokankaasta kiva kukkanen. Kun vedät vyön kiinni ja astut pelkoa näyttämättä altaaseen, kuulet takaa tulevan mainitsevan jotain lihasopasta, ja kiihdytät vauhtia ettet vain saa kuulla enempää. Jaksat ehkä 50 metriä, mutta et ota riskiä että kukaan kanssauimari luulisi sinun olevan pelastamisen tarpeessa.

Metrin ponnulta olen hyppinyt muutamia kertoja ihan vain siksi, että viime kerrasta on äkkiä kymmenen vuotta. Jostain syystä nämä vesijuoksumummot ovat vallanneet myös hyppyaltaan, ja kiertävät ympyrää. Kun ilmaiset kauniisti että väistäisittekö alta, niin mummot toteavat virneen kera, että tule vaan.

Yhtäkkiä muistat, että eihän tänne pellehyppimään tultu, vaan uimaan! Menet uima-altaaseen vain huomataksesi, että kohta edessäsi ui henkilö vaaleat stringit jalassaan. Innostus vain kasvaa kun huomaat yläosien tippuneen! Mutta samalla kellonlyömällä tajuat että kyseessä on mies. (Tosi juttu).

Koko homman viimeistelee se, kun teet kovaa 200 metrin vetoa. Yhtäkkiä viereistä rataa menee hirveää vauhtia jalka-amputoitu nuori neito, eikä ole mitään mahdollisuuksia pysyä perässä. Viimeistään tässä vaiheessa sitä alkaa miettiä, että sopisikohan joku muu harrastus minulle paremmin. (Kaksi isoa peukkua Porin paralympiaurheilija L.L:lle, arvostan!)

Kolmekymppinen?

Kohta lähtee käyntiin elon neljäs vuosikymmen. Kolotusten vuosikymmen, kuulemma. Ja kun neljäkymmentä tulee täyteen, niin sitten läskiä tarttuu pelkästä ruoan hajustakin. Hah.

Alla on kuva. Valkeapaitainen pojankloppi, armeijasta juuri vapautunut ja poikien kanssaa Interreilaamassa jossakin Zagrebin perukoilla. Ikää karvan vaille 20 vuotta, ja mieli täynnä intoa! Keskimmäisellä pojalla on 25 vuotta mittarissa, reenivuosia noin viisi takana ja vähän jo lihaa kertynyt luiden ympärille. Oikealla sama kaveri tänään, 29 vuoden ja 7 kuukauden kokemuksella. Voimaa on kertynyt, kropan pienistä kolotuksista saisi tehtyä vähintään D-hintaluokan pokkarin ja pientä pehmeyttä keräämällä ovat taudit pysyneet viime vuodet poissa.

Muutamat viime vuodet ovat olleet vähän hankalia, mutta tänään taas hymyilen. Sinetöin oman ikääntymiseni toteamalla, että tärkeintä on olla terve. Kuulostaa niin pappojen horinoilta, että voisi hyvin luulla mittariin tulevan 50, mutta näin se vaan on. Reenatessa tunnelmat ovat kovin kaksijakoiset. Toisaalta olen pystynyt paljon enempään kuin olisin ikinä uskonut, ja toisaalta tuntuu että lähes kaikessa pystyy vielä parantamaan.

Usein jossitellaan sitä, että saisinpa puhua kymmenen vuotta nuoremmalle itselleni järkeä. Ajattelin olla erilainen nuori, ja puhua jo nyt tolkkua päähän tulevaisuuden 30 vuotta täyttäneelle itselleni. Ihan ensimmäisenä päässä kannattaa pitää se, että uusien asioiden pelkääminen on kovin hölmöä. Jos perhoset (tai joku vähän isompikin, kuten vaikka strutsi) pyörii vatsanpohjalla, kannattaa useimmiten tehdä kuin jättää tekemättä. Toisena neuvona on se, että pidä hyvää huolta selästäsi. Pullistunut välilevy on lähes yhtä helppoa löytää mistä tahansa porukasta, kuin kepun kannattaja. Jos noiden lisäksi vielä muistat pitää silmän auki ja nauttia maailman pienestä ja suuresta kauneudesta, niin tuskin se vuosikymmen kovin pahasti pieleen menee.

Ihan kuin olisi doupannut

Tänään kulki niin hyvin, että nyt täytyy vetää jarrua. Se on ehkä isoin oppi tässä vuosien varrella. Aiempina nuoruuden innon vuosina huippuhyvä reeni tuli aina tulkittua ”uudeksi normaalitasoksi”, ja siitähän jatkettiin kahta kovempaa, kunnes tuli stoppi. Nyt kun taso hyppää ylöspäin, niin osaa jo vetää hetken tauko ja lähteä kevyemmän kautta lisäämään rasitusta pykälän kovemmaksi. Pitkäjänteisyys on tässä vaiheessa tärkein asia jos eteenpäin haluaa mennä, ja se tässä olisi tarkoitus.

Ensimmäisenä lämmittelyn päätteeksi otin 500 m soudun. Kello pysähtyi aikaan 1:32,5. Ennätysparannus 3 sekuntia, ja aivan yhtä tiukille en vetänyt kuin tuossa edellisessä kovassa. Tuo on hirveä soutumatka, yritän ensimmäisen 300 m vetää silmät kiinni, ja viimeiset 200 m mennä 5 vetoa kerrallaan. Tuskaa se on, mutta on siitä iloakin. Kun happi kulkee, niin se näkyy positiivisena kaikkialla.

Kuten vaikka siinä, että kyykkyjä jaksaa tehdä enemmän kuin kolme.  Jalatkin alkaa olla kunnossa, etukyykyssä 8 x 120 kg ja 1 x 150 kg kohtuuhelposti, 4x140 kg vähän tiukempanakin. Vähän lisäpitoa ylävartaloon, niin haviteltu 180 alkaa olla lähettyvillä. Ajamisen määrä on vähentynyt niin, että askelkyykkykin onnistuu. Viime vuonna ei onnistunut. Penkissä pomputtomana viikon sisään 4 x 125 kg ja pompulla 1 x 145 kg, ja seuraavan parin kuukauden reenisyklissä pitäisi pamahtaa kovaa yli.

Pienet mutta merkitykselliset edistysaskeleet eivät ole löytyneet salilta. Ne ovat löytyneet uima-altaasta. Syyskuun lopusta uintikertoja on tullut 18 (viime reenivuosi 2 kpl) matkana 200 – 1300 per kerta, yhteensä 14150 m, (ka 786 m). Uinti on sikäli loistavaa tekemistä, että se pitää keskikropan hereillä, huoltaa paikkoja ja kierrättää keuhkoissa olevaa mönjää sen mukaan miten haluaa mennä. Kunhan pysyy pinnalla.

Tänään minua lähestyi nainen

Elämässä on omat kommervenkkinsä, kun on 130-kiloinen jässikkä, joka antaa tukan kasvaa puoli vuotta kerrallaan ja on kaikin puolin yhtä sulava kuin puujaloilla kävelyä harjoitteleva norsu. Sellainen symppis ja harmiton, mutta samalla vähän liian kuhmurainen kulkeakseen virrassa sulavasti kuin kaarnavene. Puukuutio pallomeressä, tai jotain. Kun tovi sitten seisoin tien vieressä heilutellen ohiajaville hinausköyttä, niin yksi ainoa herra pysähtyi, ja hänkin halusi vain tietää paljonko olen maksanut tuosta 15 vanhasta sitikasta. Jumissa olin, ja jumiin jäin. Jos joku lähestyy, niin hän luultavasti haluaa että ojennan ylähyllyltä kohtuupainavan laatikon. Humalaisiakin ihmisiä välttelen, koska yleisin repliikki on ”Moro mitä äijä. Tuu painiin Jartsan kaa”. Tällaista se elo on.

Mutta tänään minua lähestyi nainen. Silmissä täyttä paloa hän asteli lähelleni, ja kuiskasi erittäin äänekkäästi korvaani ”Et sä noin voi tehä! Sori kauheesti mut lopeta. Tee  vaikka… eiku älä tee mitään!” Oikein viehättävä naishenkilö, personal trainer kai, mutta totuus oli se että toimintani ei ollut soveliasta. Pienemmän olisi heittänyt varmaan pihalle, mutta kun vauhtipunnerruksessa tangossa oli hieman reippaan hänen verran painoa, niin totesi kait parhaaksi pysyä verbaliikassa. Nykyaikaisen asiakaspalvelun malliesimerkki on nimittäin juurikin tämä, että ulkoistetaan ulosheittotoiminnotkin asiakkaille. Kyllä minä toki ymmärrän ettei painojen pudottaminen katonrajasta ole soveliasta, mutta allani nyt sattui olemaan paras näkemäni nostolava, jolle painojen pudottaminen olikin kielletty. Porissa on vissiin jopa ihan kohteliasta kysyä, että Mikä vittu näitä Porilaisia oikein vaivaa, ja teenpä sen nyt.  No, painonnoston jaloa harrastamista varten tarvii etsiä nyt uusi kolo. Juuri kun viime tekstissä pääsin kehumasta.

Elämä on kovin mukavaa, kun asennoituu niin että kunnon paskamyrskyn raivotessa tuumaa tämän menneen vielä kehnommin kuin olisi itse osannut edes keksiä. Sitten jos kaikki sattuu menemään oikein hyvin, niin voi iloita ja ihmetellä, että välillä näinkin. Kun elämä on yhtä aurinkoa niin siinä saa kunnon rusketuksen, ja jos ympärillä on pelkkää synkkyyttä, niin pimeässähän saa paremmin nukuttua.

Totta puhuen, kyllä mua nyt vähän vituttaa. Hyvin mennyt reeniputki menee nyt kunnolla sekaisin, kun joutuu etsimään paikat jossa toteuttaa itseään ilman turhia rajoitteita.

Intervalli maistuu joulutortuilta

Kaikesta kurjuudestaan huolimatta olen palauttanut intervallityyppiset reenit taas ohjelmaan, ja onhan ne nyt hirveintä ikinä. Ne antavat yleisen olotilan sekä voimailunkin puolelle sen verran lisäpotkua, että kerrankos sitä muutaman sähäkämmän vedon kestää. Aluksi 130 kilon varrella käy niin, että lihakset hapottuvat ennen kuin ehtii hengästyä. Melko nopeasti tuosta päästiin tälläkin kertaa siihen, että keuhkot ovat ne jotka aloittavat vinkumaan reippaan miljoonan syklin minuuttitahdilla. Tänään viimeksi hapotin reenin loppupuolella 500 m soutua ja ensimmäistä kertaa lattialla keräillessäni pelkäsin, että loppuuko se hapen haukkominen ikinä. Loppuihan se, mutta pari kirosanaa siihen tarvittiin ensin. 1:35.5 tuli yllättävän helpostikin. En ole ihan varma olenko tuota paremmin koskaan vetänyt, mutta se tosin on toissijainen seikka.

                                                                                                                                          

Puls on valikoitunut omaksi salikseni Porissa. 10 kertaa 50 kerran sarjakortista on käytetty, ja varmaan samassa paikassa hommat jatkuvat tuonkin jälkeen. Voimailuun tilat ovat tiptop, ja loikkimiseenkin löytyy kevyet perustarpeet. Eniten on ihmetyttänyt tuo Porilaisten aamu-unisuus, kun aamuisin saa reenata voimalupuolella lähestulkoon itsekseen. Kelpaa toki minulle, mutta asiallinen varmistaja penkissä alkaa olla nykyään enemmänkin pakko kuin silloin tällöin tarvittava juttu.

Vielä en ole mennyt halliin heittämään, mutta ei se kaukana ole. Jalat ja kroppa alkaa olla terävämpiä kuin mieli, ja vielä kun päivä taas pitenee niin hymyhän tässä huulille helahtaa. Kyllä tää vielä tästä!