Blogiteksti numero 537

Kirjoitin tänne aikanaan ensimmäisen postaukseni 27.12.2010. Bloggaaminen oli tuolloin pyörinyt mielessä jo pitkään, ja olin sitä useamman kerran yrittänyt, tosin huonoin tuloksin. Tällä kertaa kuitenkin tärppäsi, kun sain yhdistettyä saman katon alle monta tärkeää asiaa. Olen tykännyt kirjoittaa yläasteelta asti, reeniasioita piti päästä käsittelemään tekstin muodossa, ja valokuvien julkaisuun blogit ovat vallan mahtavia. Oman kirjoittamisen lisäksi luin blogeja aluksi melko paljon, mutta viimeisen kahden vuoden aikana olen lukenut muiden juttuja erittäin vähän. Yksi harvoista vieläkin seurannassa olevista blogeista on Metallisydämen seikkailut. Puuha-Pete, Aarne Jaanaba, Marilii ja muutamat muut ovat jääneet muista kirjoittajista mieleen, vaikka en ole lukijana tai varsinkaan kommentoijana mitenkään erinomainen ollutkaan.

Yksi luetuimmistani teksteistä kertoi, kuinka tehdä suosittu blogi. Se ei kuitenkaan jostain syystä toiminut. Olisikohan pitänyt olla useammin duckface? Mene ja tiedä.

Pidän kuitenkin enemmän Poohfacesta

Maailman paras minä on pohjimmiltaan ollut itsensä tuntemisen ja kehittämisen kannalta aivan mahtava paikka. Kirjoittamisen aloittaminen oli aivan huikea päätös, ja onneksi uskalsin aikaan tehdä sen. Ylämäet ja alamäet olen saanut tänne kasattua itseltäni paineita poistaviksi tuotoksiksi niin, että eteenpäin on voinut aina jatkaa pystypäin. Reenitunteiden purkaminen on ollut tekstimuodossa kaikkein toimivin ratkaisu, sillä olisin varmasti kyllästynyt itsekin jos olisin jauhanut jokaisen reenin plussat ja miinukset syvällisesti läheisten kanssa. Myös pitkäaikaisen kehityksen seurantaan kirjoittaminen on auttanut, kun jatkuvasti kirjoittaa niin yksittäiset murheet eivät jää liiaksi painamaan mieltä.

Nyt on jo pitkään oltu siinä tilanteessa, että blogin kirjoittaminen on tuntunut hieman irralliselta osalta elämää. Olen pitänyt taukoa, pidentänyt tekstien julkaisuväliä, yrittänyt aihetta jos toistakin ja miettinyt asiaa monelta kantilta. Olen sitä mieltä, että elämässä on kaikelle aikansa, ja tarpeen tullen tulee myös osata luopua, eikä roikkua vanhassa. Elämässäni on tapahtunut ja tapahtuu tämän vuoden aikana monta suurta muutosta, ja niiden loogisena osana myös MPM hiljenee, vaikka tätä kovasti olen rakastanut, ja rakastan vieläkin. Olo on hieman verrattavissa seurusteluun, jossa toisen luokse menee aina suurella innolla, mutta perillä huomaa ettei enää mitään yhteistä löydykään. Siltä kirjoittaminen on tuntunut syksystä asti, ja siksi olen viimein päättänyt lopettaa treeniblogin tässä muodossaan.

Haluan vielä kiittää kaikkia, jotka ovat matkassa kulkeneet. Minun kuulumisiani saa jatkossakin kuulla fb-yhteyden kautta, sitä saa halutessaan pyytää maailmanparasmina hotmail comista. Tämä oli nyt kuitenkin tässä, jatkossa jotain muuta! Kiitos ja olkaa hyvä. Tulkaahan koputtamaan selkään tai olkapäähän, jos näette jossakin. Tarjoan pussillisen proteiinia ensimmäiselle, joka yllättää minut kertomalla lukeneensä näitä juttuja :)