Kaksi vuotta elämää, jossa en halunnut olla.

Viime viikonloppuna pidettiin Porissa Kalevan Kisat, joissa kilpailemisen olin asettanut tavoitteeksi noin 4-5 vuotta sitten. Löysin itseni kuitenkin sieltä katsomon puolelta, enkä oikein tiennyt, ollako pettynein vain haikein mielin. Ansioni mukaan kuitenkin sain, ei sen helppoa pitänyt ollakaan. Kisarajat on tehty niin, että noin 10 vuoden harjoittelulla rajat on rikottavissa, ja kisapaikka aukeaa. Tätä taustaa vasten peilaten oman, ylipäätään minkään urheilun noin 6 vuoden harrastustaustan ei pitäisikään tarjota paikkaa tuonne. Jos viimeisen 2 vuoden aikana olisin valinnut uran ja siviilielämän kohdalta toisin, olisin mielestäni täysin realistisesti voinut kilpailla tuolla kuulassa, kiekossa en aivan. Alkuvuosi 2015 on tarjonnut elämässä kuitenkin lähes kaiken mitä olen oikeasti halunnut, joten istuin katsomossa lopulta ihan mielelläni huutamassa ja taputtamassa räpylöilläni vauhtia muille.

Salla Sipponen oli ehdoton valopilkku lähes tyhjille katsomoille käydyssä naisten kiekkokisassa!

Vuoden 2014 alussa aloin tehdä diplomityötäni Metsä Boardille, ja se oli samaan aikaan sekä aivan loistava, että huonoin valintani elämässä siihen asti. Työtehtävänä ja -yhteisönä paikka oli lähes täydellinen, kämppisten kanssa aika meni loistavasti (Matille terveisiä) ja reenipaikoilla oli loistava meininki, sainpahan tutustua myös Kinnusten klaaniin tuossa ohella. Samalla kaikki meni kuitenkin hyvin vahvasti pieleen, koska vietin lähes poikkeuksetta perjantai- ja sunnuntai-illat auton ratissa, tekeminen jota vihaan yli kaiken. Fyysisesti palauduin tuona aikana jotenkuten, mutta henkiseti olin koko ajan menossa vain kiireellä eteenpäin. Fysiikka kehittyi näennäisen muikeasti, mutta samaa tahtia kadotin räjähtävyyttä, kimmoisuutta ja ketteryyttä. Raakatempaus, penkkipunnerrus ja etukyykky olivat nousukiidossa, mutta kuulantyöntö kävi lähes mahdottomaksi, ja kiekonheitossa vauhdin tuoma hyöty heiton pituuteen kutistui noin 7 metristä puoleen metriin. Nämä ovat pelkkiä kylmiä lukuja, mutta todellisessa elämässä ne tuntuivat isolta epäonnistumiselta. Kun vuoden päivän on antanut kaikkensa ja tehnyt parhaansa, kyllä tuollainen nollatulos ja takapakki korpeaa ja paljon. Muutenkin riittämättömyyden tunne hiipi puseroon, kun pieniä asioita jäi rästiin ämpärikaupalla.

Harvassa reenipaikassa voi poimia toistojen välillä mustikoita

Olin tuon kahdeksan kuukauden reissutyön jälkeen sen verran poikki, etten pariin viikkoon saanut itseäni tekemään mitään juuri sängyssä makoilua suurempaa. En nyt yritä väittää olleeni masennuksen kourissa tai jotain muuta millä kerätä sääliä, olin vain totaalisen poikki kahdeksan kuukauden sinkoilusta. Ennen kuin olisin todellakaan jaksanut, piti lähteä Puolaan katsomaan lentopallon MM-kisoja. Ei olisi tullut mieleenkään lähteä, mutta kun liput oli jo ostettu ja matkaseuraa tiedossa, niin ei sitä peruakaan voinut. Reissu oli hieno, mutta puolessa välissä sain kotipuolesta viestin, että yksi tärkeimmistä ihmisistä, oma pappani oli joutunut sairaalaan. Tilanteen vakavuus selvisi seuraavana päivänä, jolloin sain kuulla, että kyse on enää tunnista tai kahdesta, ja muuta ei ole tehtävissä kuin odottaa. Melko tiukka paikka kannustaa toisessa maassa pallojoukkuetta tuona hetkenä. Puhuminen ei ole suomalaisille perinteisesti helpoin asia, mutta tässäkin tilanteessa se auttoi lopulta jatkamaan eteenpäin.

Kisat olivat huikea kokemus, kaikesta huolimatta!

Kotona jatkoin vielä jonkin aikaa katon tuijottelua. Kun hautajaiset oli saatu hoidettua ja muutenkin olla jaloillaan, päätin aloittaa työnhaun. Lähetin ensimmäisen työhakemuksen noin klo 19 illalla, ja klo 20 soi puhelin: Tuletko huomenna haastatteluun. Sinnehän minä menin, ja olin innoissani työttömyysjakson jäädessä noin mitättömän lyhyeksi. Kirjoitin nollatuntisopimuksen, jolla tienasin lokakuun puolivälistä vuoden loppuun asti matkalaskuineen vähintään riittävästi rahaa, mutta olin lähes koko ajan valmiustilassa lähtemään töihin minne tahansa 200 km säteellä. Hiemankaan paremmalla organisoinnilla työtaakka olisi voinut olla merkittävästi pienempi, mutta lopulta työpäivien pituus vaihteli satunnaisesti välillä 3 - 18 tuntia päivässä, pääosin päivät olivat erittäin lyhyitä tai erittäin pitkiä. Kyllähän noiden 14 h päivien tekemistä vielä jaksaisi, mutta kun koskaan ei voinut tietää milloin ne tulevat, tai että onko ensi viikolla töitä. Tässä välillä ehdin myös valmistua TTY:ltä, eikä paluuta turvalliseen opiskelijan laiskanpulskeaan elämään enää ollut.

Kiekkorinki, kuularinki, heittolankku. Mitä muuta sitä enää tarvii?

Kevään taittuessa kesäksi lupailtu kuukausipalkkainen sopimus heitettiin jätekanaalin vesien mukana menemään, ja tarjolla oli vain nollatuntisopimus. Totesin että jossain menee raja, ja pitäköön tunkkinsa. Olin kuitenkin auttamatta myöhässä kesätyöhaussa, mutta onneksi kotikaupungin paperitehdas olisi taas tapansa mukaan myöhässä hakujen kanssa. Hain siinä viikon aikana kolmeentoista eri potentiaaliseen tehtävään, joista iloisena yllätyksenä kolmesta toivotettiin tervetulleeksi haastatteluun. Yksi oli myyntispeden paikka, enkä sitä yllättäen saanut. Toinen oli asiakaspalveluinsinöörin paikka. Järjetön palkka, työsuhdeauto, viinanpunainen naama ja natiseva selkä olisivat luultavasti olleet palkkioina siitä. Pääsin tässä haussa noin neljännelle kierrokselle, ja olin neljän parhaan joukossa. Lopulta kaikki voittivat, kun en saanut tuota paikkaa.

Pian tällä aiemmalla työnantajalla livahti löysät kalsareihin, ja he tarjosivat sitten kesäksi kuukausipalkkaista hommaa. Otin sen vastaan, koska muuten kesään mennessä ei näyttänyt ehtivän tapahtua mitään. Tähän mennessä oli kuitenkin selvää, etten nauttinut kyseisestä työstä yhtään. Koko homma tuntui merkityksettömältä, päiväni murmelina -fiilikset täyttivät pään ja pankkitili lihoi vain. Ei todellakaan sitä mitä halusin.

Kun itse tekee, saa juuri sellaista kuin tulee :)

Koko tämän ajan, vuoden 2014 alusta alkaen olimme tuossa ohessa valmistelleet häitämme, jotka pidettiin maaliskuussa 2015. Häitä ennen, niiden aikana ja niiden jälkeen katsoin peiliin, eikä siellä näkyvä mies ollut se, jonka halusin siellä näkyvän. Väsynyt, lihonut ja työhönsä turhautunut mies. En tykkää, en tykkää, en tykkää sanoi mainoskin. Pitkään olin vain halunnut pystyä nauttimaan yksinkertaisen mitättömistä asioista, joita ihmiset yleensäkin tekevät. Mutta kun ei. Pienetkin asiat tuntuivat keikuttavan venettä ratkaisevasti, ja yksi pyyntö valokuvien teettämisestä saattoi pilata koko viikonlopun. Ei kenenkään pitäisi joutua olemaan niin kireänä. Hyvin usein tuli vastaan tilanne, etten vain pystynyt nauttimaan ja pysähtymään.

Heti häiden jälkeen, työepäselvyyksien keskellä ostimme asunnon. Ensin väänsimme pitkään yhden kohteen hinnasta, ja lopulta ostimme toisen erittäin nopealla päätöksellä. Uusi asúnto on aivan loistava enkä ole katunut hetkeäkään, mutta vanhasta muuttaminen koko rulianssin keskellä vei taas reilun kuukauden vapaa-ajat täysin. Samalla taustalla tapahtui, kun eräs kotimainen älyvaatteita valmistava yritys etsi itselleen tuotekehitysinsinöörejä. Jos olisin voinut keksiä itselleni unelmatyötehtävän, niin se olisi melko lähellä tuota. Vaikka olin käyttänyt lähes kaikki varavirtalähteenikin pohjaa myöten, yritin repiä jostakin voimia, että jaksaisin vetää tuon haun kunnialla läpi, tuo paikka olisi nimittäin minun.

Se paras paikka

Palataanpa niihin Kalevan kisoihin ja reenaamiseen. Vuoden 2014 alusta olin vielä hyvässä vauhdissa. Kyseisen vuoden syksystä tämän vuoden alkukesään asti olen käynyt kyllä treenaamassa, mutta sillä olen lähinnä pitänyt omaa päätäni kasassa. Muutamia kehitysaskeleitakin on tapahtunut jotenkin kummasti, sillä etukyykky 150 kg (+10 kg) ja raakatempaus riipusta 80 kg (+5kg) ovat nytkähtäneet jotenkin ihmeellisesti eteenpäin. Kiekonheittoonkin olen saanut jostakin yllättävää varmuutta, mutta hyvästä harjoittelusta se ei ainakaan voi johtua. Oli miten oli ja meni miten meni, noilla tuloksilla ollaan vielä kaukana siitä missä haluan olla.

Nyt tilanne on se, että aloitan pian viimeinkin erittäin mielenkiintoiset työt älyvaatepuolella. Pidin välissä viikon lomaa, ja alkuviikkoon tein noin neljä hyvin motivoivaa ja kuluttavaa reeniä, ja kävin eilen kaikkea järkeä uhmaten läheisessä heittopuistossa. Kuulanheitoista näin heti, ettei tästä tule tänään mitään, Jalat eivät meinanneet jaksaa seistä paikallaan, mutta silti sain raavittua kasaan yli viisi kiekkokaarta, joihin pystyin olemaan tyytyväinen. Kiekonheitto vastaa käytännössä suoritusta, jossa otetaan satasen juoksusta kaksi ensimmäistä askelta, ja kolmannella askeleella pysäytetään koko vauhti, ja heitetään siinä vielä oikea käsi irti. Tuota jalkojen hitautta vasten on ihme, että pisimmät heitot olivat vain 30 cm päässä kesän parhaista.

Menestyksen hetki

Tänään olen lähinnä vain maannut kotona hymyssä suin katsellen kattoa. Lepo tekee tehtävänsä, ja loppukesästä saadaan vihdoin mitattua kropasta ulos kaikki se, mitä on tullakseen. Viimeiset viikot olen jo antanut, ja tulen myös tulevina viikkoina antamaan itselleni aikaa niin paljon, kuin tästä kaikesta järjettömyydestä palautumiseen vain tarvitsen. Jos haluan syödä jäätelön, niin syön vaikka kaksi. Jos en halua tehdä mitään vapaa-ajallani, niin sitten en tee, kunnes taas haluan. Reenit alkavat toden teolla sitten kun alkavat, tärkeintä on pystyä olemaan vuodenvaihteen jälkeen täysissä voimissa läsnä, silloin kun sitä eniten tarvitaan. Vaikka kuinka olen etsinyt, niin en ole löytänyt elämästäni vuosia, jotka haluaisin vapaaehtoisesti heittää enää hukkaan. Eiköhän tässä ollut jo tarpeeksi.