Reeniaddiktio

Joku sanoi joskus, että urheilu ja liikkuminen on hauskaa, koska siitä tulee niin hyvä olo. Oli kuka oli, niin tuo ei todellakaan tiennyt mistään mitään. Tuollainen pumpulisten mielikuvien syytäminen herkkäuskoisille tavalliselle ihmisille pitäisi kieltää lailla ja sanktioda vähintään satama-allasuinnilla betonikellukkeen kera. Itse hölmönä joskus uskoin, ja siitä tässä nyt kärsitään.

Taas mennään!

Kuten viina, porno tai kissavideot, reenaaminenkin on addiktio, eikä sieltä helpoimmasta päästä. Vertauskuvat ovat kivoja, ja ajattelin kaivaa tähän taas sellaisen. Reenaaminen on kuin hyppäisi kalliolta jonnekin Grand-kanjonin syvyyksiin, jossa odottaa pohjalla pienenpieni trampoliini. Ensin mennään pitkä aika vapaapudotusta, sitten alhaalla kuuluu jumalaton jysäys, polviin koskee ja lähdetään pikaisesti ylöspäin. Sitten ylhäällä päästään juuri niin korkealle, että reunan yläpuolella näkyy jotain, mikä olisi tavoittelemisen arvoista. Vauhti ei kuitenkaan riitä saattamaan sinua tarpeeksi ylös, ja taas mennään päistikkaa alas. Koskaan ei tiedä, miten päin alas tällä kertaa tullaan, tai onko joku vienyt trampoliinin pois turvallisuussyistä, tai ihan vaan ilkeyttään. Ikinä ei tiedä, milloin mätkähtää kunnolla.

Kuvasin, Günter oli polvillaan.

Kulunut viikko oli aivan mahtavan kamala. Pe-La-Su 48 tuntiin tuli 3x 2 tunnin punttireeni, ai että osui oikeaan paikkaan. Lopputulema oli se, että perjantai-iltana kyky viestiä muilla kuin pitkillä vokaaleilla katosi täysin, ja vaistot kuljettivat miestä sängyn ja jääkaapin väliä. On aika kurja kun kroppa pitää itseään kierroksilla ja hereillä yli 03:15 asti yöllä, vaikka nukkumaan meni jo 22:30 aikaan. Herätys sitten 06:30, ja uutta viikkoa kohti iloisin mielin! Tiistaina olin jo aika hyvin toipunut, ja illalla tein kevyen lenkin keskiviikon punttia varten. Se taas kulki erittäin mallikkaasti, ja olo oli kuin uudelleen syntynyt. Reenin loppupuolella kulki jopa niin hyvin, etteivät ohjelmassa olleet etukyykyn 3x130 kg olleet haaste tai mikään jaloille.

Riippuvuudesta tuossa on kyse, eikä mistään muusta. Sata kiloa on sata kiloa, oli sitten perjantai kolmastoista päivä, järjetön vastatuuli tai kunnon afmetamiinipiristeet naamaan heitettynä, se on silti sama rauta, ja pystyt siihen tai et. Joskus tulee niitä päiviä, kun tuolla tangolla voisi vaikka jonglöörätä, ja toisina päivinä sitä ei saa ilmaan edes kahden miehen voimin, vaikka käyttäisi hydraulitunkkia. Kun onnistuu, dopamiinit ja muut mukavat kemikaalit virtaavat pitkin kroppaa, ja kun mennään pieleen, niin sisällä on kuin ikuinen kaamos vain. Koukuttavaksi tuon tekee se, ettei koskaan tiedä mitä seuraavaksi on tulossa.