Uiminen on järjettömän pelottavaa

Uiminen on oikeasti ihan helkkarin pelottavaa touhua. Mä en mahda sille mitään, mutta mun polvet vatkaa aina ihan holtittomasti kun kävelen kohti hallia. Maanantaina kahvion täti oli tuomassa jo mulle rollaattoria ovelle, mutta sovittiin että yritän ite ensin selvitä ilman. Ei mua hukkuminen pelota, kilometri menisi uiden vaikka silmät kiinni. Ja ehkä se olisi parempikin niin.

Mua pelottaa ne kanssauimarit. Mummot. Papat ja muutama muu vinksahtanut. Aamulla kuuden ja kahdeksan välissä on erityisen paha hetki. Tilanne on nimittäin lähes varmasti se, että hallissa toiseksi nuorin henkilö on vähintäänkin 25 vuotta sinua vanhempi, ja nämä kanssauimarit käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Koko homma alkaa jo pukuhuoneessa, kun riisut sukkia. Viereisestä pukukaappirivistä hyökkää paikalle pappa, kuka muistelee että hänkin oli joskus nuori ja notkea. Ennen kuin hän ehtii kertoa miten sitä notkeutta oikein käyttikään, on parempi juosta suihkun puolelle ja kovaa.

Suihkussa voi päästä helpolla, jos on vikkelä kintuistaan ja pystyy pidättämään hengitystään suihkun alla riittävän ajan. Mutta sauna, sauna on pirullinen paikka. Siellä on nimittäin oven viereisessä kulmassa paikka, jossa istuu jatkuvassa kolmivuorossa kylän kovin saunoja. Joskus menin vahingossa ääneen ihmettelemään, kun kädet tärisevät silloin tällöin. Diagnoosi oli ilmiselvä: alkava Parkinson ja liuta muita vierasperäisiä termejä aakkosjärjestyksessä, joiden kuuntelun jouduin lopettamaan äffän kohdalla. Äkkiä altaalle!

Vesijuoksu. Se on pahin, se on kaikista pahin. Pientä rataa kiertää arviolta viisikymmentä mummoa, joiden parfýmien johdosta meinaa pökertyä jo kaakeleiden puolelle. Joka toisella on päässään toinen toistaan upeampi huivi, johon on taiteiltu harsokankaasta kiva kukkanen. Kun vedät vyön kiinni ja astut pelkoa näyttämättä altaaseen, kuulet takaa tulevan mainitsevan jotain lihasopasta, ja kiihdytät vauhtia ettet vain saa kuulla enempää. Jaksat ehkä 50 metriä, mutta et ota riskiä että kukaan kanssauimari luulisi sinun olevan pelastamisen tarpeessa.

Metrin ponnulta olen hyppinyt muutamia kertoja ihan vain siksi, että viime kerrasta on äkkiä kymmenen vuotta. Jostain syystä nämä vesijuoksumummot ovat vallanneet myös hyppyaltaan, ja kiertävät ympyrää. Kun ilmaiset kauniisti että väistäisittekö alta, niin mummot toteavat virneen kera, että tule vaan.

Yhtäkkiä muistat, että eihän tänne pellehyppimään tultu, vaan uimaan! Menet uima-altaaseen vain huomataksesi, että kohta edessäsi ui henkilö vaaleat stringit jalassaan. Innostus vain kasvaa kun huomaat yläosien tippuneen! Mutta samalla kellonlyömällä tajuat että kyseessä on mies. (Tosi juttu).

Koko homman viimeistelee se, kun teet kovaa 200 metrin vetoa. Yhtäkkiä viereistä rataa menee hirveää vauhtia jalka-amputoitu nuori neito, eikä ole mitään mahdollisuuksia pysyä perässä. Viimeistään tässä vaiheessa sitä alkaa miettiä, että sopisikohan joku muu harrastus minulle paremmin. (Kaksi isoa peukkua Porin paralympiaurheilija L.L:lle, arvostan!)