Valot ja varjot

Tämä elon kolmas vuosikymmen on ollut ihan kelvollinen, etten sanoisi jopa että aivan mahtava! Ei sitä parikymppisenä osannut oikein mitään odottaa, ja se taisi olla ihan hyvä niin. Olisi alkanut vielä jännittää.

Opiskelemaan menin, kun en mitään töitäkään osannut tehdä. Vielä viisitoistavuotiaana hädin tuskin osasin ostaa lippua paikallisbussiin, mutta jotenkin sitä on tullut ajettua itsensä sellaisiina maailmankolkkiin, joissa paikalliset eivät erota Suomea ja Vietnamia toisistaan. MaailmanParasMinä on yksi vuosikymmenen rakkaimmista lapsista, jonkinlainen terapiakanava pitämässä yllä omaa mielenterveyttä ja jättämässä muistijälkeä. Ja sitten reenaaminen. Kaikki ne perkeleet jotka jäävät yleensä korrektiuden puitteissa päästämättä ulos, purkautuvat korkojen kera ilmoille siinä samalla. Toisten mielenterveyttä ylläpitää koirat, kolmansien skumppalasit ja omalla kohdalla purkautumiskanava on tuo.

Olen aika vakavissani pohtinut, että tämän kesän jälkeen saa hetkeksi  (tai vuosikymmeneksi) riittää, ja kroppa saa levätä. Katsotaan nyt mitä elämä tuo tullessaan. Viime kesään verrattuna olo on ollut sisältä kovin tyyni juuri noiden ajatusten johdosta. Tämä oli se mihin pystyin, ja sillä mennään. 

Toissakesänä tehty 1,75 kg kiekon 47 m herätti oikeasti haaveet SM-tasolle pääsystä. Kaikki lähti kuitenkin menemään totaalisesti pieleen, kun kovin vastentahtoisesti tuli muutettua erääseen rauhalliseen satakuntalaiseen pikkukylään. Elämässä voi toki valita aina itselleen parhaan ja olla tekemättä kompromissejä, mutta se on aika yksinäinen tie. Reenasin syksystä alkukesään kuin hullu, töissä hakattiin välillä kuin vierasta sikaa ja kaikki runsaat minuutit illalla kotona käytin tiskaten käsin astioita, joita lapsiperheessä tulee muutama. Kevät alkoi kohtalaisen kivasti 2 kg kiekon 41,45 m. 45-46 m näytti ihan mahdolliselta, mutta vitut. Jo elokuun alussa jouduin vetämään pelin poikki, kun tuloskäyrä ja mieliala meni alas nopeammin kuin tenava liukumäkeä. Kun vuodessa tekee sen 200 reeniä ja  400 huoltavaa sessiota, niin vähän hankala on hymyillä jos vastineeksi ei saa mitään. Vaikkei tuo kulunut vuosi häävi ollut, niin joku romantikko aina höpöttelee, että pimeydessä valotkin loistavat kirkkaampina. Kait se noin sitten vähän olikin.

Tänä kesänä on palattu alkulähteille: Kun tietää ettei oikein osaa, niin on helpompi tehdä parhaansa. Kiekko ei ole vielä lentänyt, mutta nopeusvoima ja liikkuvuus ovat olleet selvästi paremmalla tasolla kuin ikinä alkukesästä. Ja neljä viidestä reenistä on päättynyt hymyyn. Se on älyttömän tärkeää. Hiljaa hyvä tulee, ja laitetaan kehitys aikakirjoihin sitten kun se on täysin realisoitunut.

Ajattelin seuraavan elon vuosikymmenen aloittaa samoin kuin nykyisenkin: tekemällä jotain aivan uutta ja vierasta. Ajatuksia on, mutta en oikein ole vielä päättänyt että mitä. Hankkisiko ensimmäisen miljoonansa, opettelisiko oikeasti soittamaan pianoa vai kokeilisiko kasvissyöntiä. Aika näyttää!