Tänään ajattelin kirjoittaa rakkaudesta. Syvästä lämmön
tunteesta sisimmässä, ja välillä viiltävistä pettymyksen hetkistä. Pidetään kahdenkeskisen rakastumisen pohtiminen kuitenkin sille kuuluvissa paikoissa, kyse on
rakkaudesta heittämiseen ja kaikkeen siihen liittyvään.
Ensi-ihastuminen heittämiseen tuli joskus noin neljäntoista
vanhana, kun sain vihdoin ja viimein vängättyä isältä turbokeihään. Itse
jouduin toki käyttämään lähes puolen vuoden viikkorahasäästöt, mutta se oli sen
väärti. Ensimmäisen kesän tai pari takapihalla mahtui hyvin heittämään, mutta sitten
kun kasvihuoneen katossa alkoi olla useampi reikä, niin tuli kohtelias vihjaus siirtyä
muualle. Tuo ruoholta heittäminen oli suuri siunaus, sillä en koskaan oppinut
keihäänheittoon oikeanlaista vauhtijuoksua ja tukijalan käyttöä. Harmittihan se
siinä päälle parikymppisenä kun ei oppinut tuota millään, mutta nyt ehjän
olkapään omistajana sitä osaa arvostaa. Nyt kahden vuoden tauon jälkeen
uskaltauduin tässä keväämmällä kokeilemaan heittoa hypähdyksestä. Jotain himpun
päälle 40 m se vain lensi suttuisella repäisyllä, mutta välineen lento on vain jotain
niin rauhoittavaa katsoa.
 |
| 500 m soutu yllätti. Piti vain vähän avata keuhkoja |
Kamppailulajeja en koskaan edes harkinnut, koska toiseen
fyysisesti kajoaminen ei tule omalla kohdallana millään lailla kysymykseen.
Heittämisessä voi ihan surutta päästää huonomman päivän paineet pihalle, voi
kiskaista aivan niin kovaa kuin haluaa ja rääkyä perään jos niikseen on. Joskus heitto vielä epäonnistuu niin
sopivasti, että väline kalahtaa kovaa vauhtia häkin tolppaan. Se kumahdus on
korviahuumaava <3 Toinen palkinto on onnistunut heitto, jossa väline ei
tunnu huomaavaan painovoimaa lainkaan, vaan lentää sentti- tai jopa
metritolkulla ennätyksen merkiksi laitetun vissypullon yli.
 |
| Mulla on paljon kuvia kengistä ja varpaista vihreää lakanaa vasten. Sinne taustalle on helppo photoshopata kulloinkin haluttu somemaisema |
Vuoden 2014 kesästä lähtien olen ollut melkoisten
sydänsurujen riivaama. Kun tiedän omat nuoruusajan harjoittelemattomuuden
tuomat teknis-fyysiset rajoitteet "oikeisiin lajeihin", olen panostanut paljon suoraan
nopeusvoimaan, jota mittaan kuulanheitoilla. Tuona kesänä olin voimien puolesta
vielä aika poikanen, mutta kesän parhaita tuloksia en ole saanut parannettua
sen koommin, ja joka kesä se on viiltänyt sydäntä. 4 kg kuula pään yli taakse
21.40 m (tässä jonkun rimpulan mallisuoritus https://www.youtube.com/watch?v=03kQieEuLoQ) ja vastaavasti eteen heitettynä 18.86 m. Vaikka mitä hokkuspokkuksia
olen tehnyt, niin pakit on tullut kesästä toiseen. Olen yrittänyt kaikkea: lähettänyt
rekkakuorman ruusuja, mutta tunari vei ne väärän talon pihaan. Ostanut
telkkarista mainosaikaa kosintaa varten, mutta eihän se perhana katso
telkkaria. Soitin avuksi jopa Samuli Edelmanin hyräilemään rakkauslauluja taustalle,
mutta sekin meni sillä lailla pieleen kun ensimmäisen säkeistön lopulla vasta
huomasin, että oven avasikin hänen äitinsä. Tänä kesänä on kaikki saatu tehtyä
niin hyvin kuin mahdollista, eli pakko se on uskoa vielä tärppäävän ja tulosten
paranevan. Mutta jos näin ei käy? Ehkä Maj Karman sanoin, ”jos ei meistä mitään
tuu, niin katsokaa, mies murtuu”
 |
| <3 |
Tein itselleni hyvän mielen lapun, johon laitoin kaikki
parhaat tulokset eri heittovälineillä. Sitten päälle iso keltainen rasti, kun se
saadaan parannettua. Kilon kiekolla tuo jo tapahtui, kun muinainen ennätys 52,50 m
rikkoutui pariinkin kertaan. Eivät olleet mitään erityisiä heittoja, mutta yhtään
selvää virhettä niihin ei mahtunut. Mutta se tunne, kun kiekko vain liiteli sen
vissypullon yli, jättäen jäljen Pitkäjärven kosteaan hiekkakenttään <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti