Itsensärakennusprojekti

Annoin vuosi sitten syksyllä itselleni lupauksen, että yhden vuoden vielä katson, mitä kropasta lähtee voimailun ja heittojen puolella irti. Monenlaisia ajatuksia pyörittelin, mutta totesin että kymmenen vuotta pitää riittää omien rajojen löytämiseen. Tavallaan se riittikin, tavallaan ei. Omien kykyjen rajat löysin hyvin pitkälti. Vähän kuin kuuta katsoisi. Niin lähellä että sen näkee, muttei kuitenkaan sinne asti yllä.

Ja näin se elämä taitaa muutenkin kulkea; kuljetaan kohti jotain, ja päädytään jonnekin vähän sinne päin. Columbus ja kumpanit tähtäsivät Intiaan, mutta päätyivätkin Amerikkaan. Menihän se nyt ihan helkkarin paljon pieleen, mutta tuskin se jälkeenpäin ihan hirveästi harmitti. Jokainen meistä on kai oman elämänsä Columbus laivoineen, miehistöineen, meritauteineen ja retkieväineen. Näiden kanssa me matkaa teemme. Tämä oli muuten erittäin vahva ehdokas vuoden 2018 ”Sitaattien Skoda” –ehdokkaaksi.

Välillä kannattaa mennä puistoon laskemaan mäkeä

Nyt kun olen kolmisen kuukautta ottanut vähän etäisyyttä viimeiseen 10 vuoteen, niin koko kuvio alkaa hiljalleen valjeta. Kehonrakennusta se ei yrittänytkään olla, mutta jonkunlainen itsensärakennusprojekti se taisi olla.

Aivan uuden kokeilua - - - Onnistumisia - - - Erehtymisiä - - -”En olisi ikinä uskonut pystyväni”-hetkiä - - - Luovuttamisia - - - Uuden oppimisia - - - Erehtymisiä - - - Saman asian oppimisia uudelleen - - - …

Näitä, mitä sitä nyt elämässä muutenkin.  Välillä kaikki meni kuin juonen olisi saanut kirjoittaa itse, ja sitten tömähdettiin seinään niin kovaa, että tulo- ja menosuuntaa ei muistanut enää kukaan. Hienoja hetkiä, hyvin kusisia tilanteita, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kuluneen kesän jutuista lisää myöhemmin, mutta tärkein tavoite oli laittaa vanhat kuulanheittoennätykset uusiksi. Kaikki meni hienosti, ja JVE-ennätystä 18,86 lähelle päästiin jo kesäkuussa useaan kertaan, uupui vain jokunen kymmenen senttiä. Sitten yhtäkkiä, aivan tyhjästä, tulokset valahtivat tasolle 15 – 16 metriä. Sitä jatkui kaksi, ettei kolmekin viikkoa. Ei vain lähtenyt, ja tuo pudotus on aivan katastrofaalinen. Aivan kirkkaasta auringonvalosta tiputtiin porakaivon pohjalle, eikä huutaminen auttanut kun luukku oli laitettu kiinni. Yhtäkkiä oli vain kaksi vaihtoehtoa: Luotat siihen, että homma on hallussa, ja sinne pääset minne pitääkin. Toinen vaihtoehto on vetää hätäjarrusta, ja keksiä joku radikaali korjaussuunnitelma. Monta kertaa olen valinnut jälkimmäisen, mutta nyt tein toisin. Palkkiona elokuun alussa ennätystulos 19,05 metriä, ja todistus siitä että oma tekeminen kannattaa viedä sille tasolle, että itseensä voi luottaa.

Vihreä = 2018, Sininen = 2017, Keltainen = se mitä tavoiteltiin

Vastaavia epätoivon alhoja tulee elämässä yhdellä jos toisellakin osa-alueella silloin ja tällöin. Kun näitä hetkiä on päässyt harjoittelemaan niinkin mitättömän asian kuin harrastusten parissa, niin on hienoa huomata samojen ratkaisutapojen toimivan myös muuallakin elämässä. Yhden sortin palkinto se tuokin lienee.

Kolme kuukautta lepoa on tehnyt hyvää, ja reeni jatkuu taas! Palataan siihen lähiaikoina.