Kaikki paitsi terveys on suhteellisen turhaa

Ketteryyden huipentuma

Tapaus Alexander Dale Oen on hieman huolestuttava, muiden viime aikojen vastaavien kohtaloiden ohella. Maan suurimpien olympiatoivojen terveydestä luultaisiin pidettävän niin hyvää huolta, ettei näin olisi edes mahdollista käydä. Kysymys kuuluukin, miten ihmeessä näitä asioita pääsee tapahtumaan? Steroidien syyttäminen on sitä kuuluisaa pölhöpopulismia parhaillaan, piristeillä jotain osaa asiaan voi sitten jo ollakin. Oli mikä oli, ei noin saisi käydä yhtään kenellekään.

Viime vuoden tärkein, ja oikeasti ainoa tärkeä tavoite oli oppia kuuntelemaan omaa kroppaa niin, ettei sairaana tule lähdettyä urheilemaan. Se onnistui melko hyvin, ja melko pienistäkin merkeistä tiesin, milloin kyse on vain tavallisesta pienestä väsymyksestä, ja milloin kotiin kannattaa jäädä. Tässä on taas kuitenkin opittu viime päivinä lisää, kun viimeisestä liikunnoista alkaa olla viikko. Päähän tässä vain hajoaa, kun ei mitään käy tekemässä. Olo on kuitenkin ollut melko voimaton, uni vähän levotonta ja pää toimii vain puolitehoilla. Paikallaan makoillessa olo on täysin terve ja normaali, mutta ylösnoustessa voimat loppuvat melko nopeasti.

Tuota oloa useamman päivän kärsineenä päätin kokeilla, josko liikkeellelähtö helpottaisi asioita, kun kotona makoilusta johtunut tukkoisuus poistuisi. No, eipä paljon auttanut. Ennen puntillemenoa lämmittelin palloa lyöden, ja noin 2min kohdalla huomasin, ettei tästä tule mitään. Mitään tekemättäkin hikeä valui lähemmäs tynnyrin verran, kropan lämpö oli lähempänä 50 astetta ja alkoi vielä yskittääkin. Tuon 2 minuutin uurastuksen jälkeen totesin, ettei tule yhtään mitään. Kamat siis kasaan, ja kotiin rypemään itsesäälissä.

Fiksumpi olisi toisaalta tiennyt saman jo siitä, kun aamulla tunnin aikana ehtii kolme kertaa päättää edestakaisin "kyllä mä lähden, hyvin jaksan" - "ei ole millään voimia lähteä"... Jos ei muuta, niin sain ainakin pienen torjuntavoiton, kun en väkisin vetänyt reeniä läpi. Kaikki paitsi terveys on suhteellisen turhaa.