Vain omalle suoritukselleen voi jotain, ja siinä on erittäin iso syy pysytellä yksilölajien puolella. Tämä homma pätee myös silloin, kun itse suorittaa päin honkia, ja viisi tai kymmenen muuta tekevät töitä niska limassa, että saavat yhden tohelon virheet paikattua. Jos itse ei onnistu sitten yhtään, niin ei se ihan oikeasti paljon lohduta, jos Peku takoo paikasta kuin paikasta sisään.
Tämän speklaation synnyntarina juontuu Kangasalan pelloille, jossa kävimme tänään heittämässä frisbeegolffia. Ihan kiva laji, mutta se on korkeintaan sitä, ei mitään enempää. Siitä puuttuu se sydäntä raastava, mutta samalla sen lyömässä pitävä pieni intohimon tunne. Se mikä ajaa aina reenaamaan uudestaan ja uudestaan ihan vapaasta tahdosta. Viikosta toiseen, vuodesta toiseen, aina samaa levyä soittaen.
Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä on tuurilla aivan liian suuri merkitys. Siitä puuttuvat ne konkreettiset merkkipaalut, jotka saavuttaakseen täytyy oikeasti tehdä töitä. Hyvä pelikierros ei tule sattumalta, mutta onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä on kuitenkin mielestäni aivan liikaa. Yleisurheilussa pyritään kenttälajeissa kuudella suorituksella yhteen täydelliseen suoritukseen. Se on paljon mielekkäämpää, kuin tehdä miljoona suoritusta, joissa yritetään välttää sopivasti virheitä, mutta olla kuitenkin sopivan rohkeita.
 |
| Tämä kaveri jos mikä oli rohkea |
Parhaat kiksit tulevat siitä, kun pyrkii yhdellä ainoalla yrityksellä täydelliseen suoritukseen ja onnistuu siinä. Raudat tulevat suorille käsille ja heittoväline lentää kauaksi sen takia, että kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Ja ne eivät loksahda vahingossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti