Askel parempaan. Iso askel.

Kyllä elämässä hyvän ja huonon fiiliksen ero on niin pienestä kiinni. Jos sitä osaisi jotenkin hallita, häviäisi luultavasti kaikki into yhtään minkään kokeilemisesta. Tähän kesään hyviä fiiliksiä on mahtunut aivan tajuton määrä, ja yhden lisää tarjosi toissapäiväinen pikainen kiekonheittosessio. Joka ikinen kerta kun raahaan itteni kaikkine kamoineni harrastamaan, on mahdoton sanoa minkälainen kerta on tulossa. On pieni mysteerikin ittelle, miksi joskus asiat vain lähtevät kulkemaan, ja joskus eivät sitten millään tavalla, vaikka lähtökohdat ovat täysin samat. Matkan varrella on oppinut ymmärtämään vaikka keihäänheittäjiä, jotka heittävät lämmittelyheittona pari kasivitosta, ja sitten itse kilpailuheitot jäävät juuri ja juuri 78 metriin. Asiat voivat mennä solmuun niin älyttömän nopeasti, eivätkä ne aukene muuten kuin ajan kanssa. Ja sitten kun ne aukeavat, se tapahtuu yhtäkkiä ja kaikki sujuu kuin unelma.

Tässä piilee myös koko jutun juoni. Ulkonäköasiat ovat tietysti yksi syy reenaamiseen, harva sitä voi rehellisesti kieltää, mutta jos pelkästään nistä pitäisi kaivaa motivaatio ympäri vuoden suorittamiseen, niin luulen että jäisi tekemättä. Se voima mikä ajaa noin 300-400 tunniks vuodessa tekemäänn töitä sen eteen, että olisi joku päivä nopeampi ja vahvempi, on omien rajojen etsiminen ja mahdollisuus oppia paljon sillon, kun asiat ei vaan toimi. Se on aivan mahtava tunne, kun on pitkään takkuillut jonkun asian kanssa, ja sen saa lopulta selätettyä. Tavoitteena tässä on lopulta se, että voi olla ylpeä siitä, että on onnistunut tekemään jotain, mihin ei olisi ikinä uskonut. Tässä mennään kuitenkin metsään, jos aletaan verrata itseään maailman huippuihin, kun kyseessä on laji, jossa tulokset tehdään senteissä ja sekunteissa. Kun harjoittelemisen aloittaa oikeasti vasta 20-vuotiaana omin opein, täytyy muistaa realiteetit tietysti. Mahdottamaan ei tarvitse pystyä, mutta paljon parempaan kuin mitä koskaan on uskonut, kannattaa ja pitääkin pyrkiä.

Siinä lyhyesti syitä tähän elämäntapaan. Kuten sanottu, limppu lensi edellisiin kertoihin verrattuna aivan uskomattoman pitkälle. Heittokerta oli tosin vasta kesän kolmas, ja ehkä koko elämän kymmenes. Kesän ensimmäinen kerta meni niin pieleen, että halusin unohtaa koko välineen. Enemmän pieleen se olis mennyt luultavasti vaan sillon, jos kiekkohäkin tolpasta kimmonnut kiekko olis osunut leukaan sen sijaan, että meni noin metrillä ohi.

Nyt rinkiin sattu samaan aikaan tulemaan nuorten SM-tasonen heittäjä, mikä pakotti vähän skarppaamaan myös omalta osalta. Terveiset Ollille, muutama tekniikkavinkki, hyvä fyysinen vire ja ennen kaikkea vapautunut henkinen olo teki ihmeitä, ja noin 80% heitoista ylitti vanhan ennätyksen, parhaimmillaan noin neljällä metrillä yli. Tuolla "ynnä muut" -kerralla paras heitto oli lähemmäs 20m lyhyempi, hävettää tunnustaakin. Mutta ei se kiekko poikittain mihinkään kyllä lennä. Videoilla näkyvissä heitoissa on korjattavaa vaikka kuinka ja paljon, isoimpina tukijalan käyttö, nopeampi&matalampi vauhti. Mutta askel kerrallaan.