Onnellisuus - Näinkin sen voi tehdä

Tyhjyys on onnellisuutta.

Se hetki, kun kaikki katoaa ympäriltä ja mielestä. Pekingin Olympiastadion. Liettualainen kahvila. Lavialainen laituri. Jyväskylän hyppyrimäkien alastulonurmi. Hervannan Vuoreksen bussipysäkki. Oma sohva. B-hallin kumiasfaltti. Se on hetki, jolloin kaikki ulkopuolinen unohtuu, ja samalla tulee itse osaksi sitä kaikkea. Tarvitaan paikka ja aika, ei mitään muuta. Ei Citydeal-kuponkia tai Applen tuoteperhettä. Ei tavaroita, mutta joskus tarvitaan ihmisiä. Hetki, jolloin ei tarvitse miettiä kysymystä miksi? Toisille tämä on helpompaa, toisille vaikeampaa.

Syvälliseen pohdintaan johti Tuomas Kyrön Urheilukirja, josta tuo ensimmäinen sitaatti on. Hieno teos, lue ehdottomasti! Kirja käsittelee urheilun maailmaa ja sen merkitystä erittäin mielenkiintoisella tavalla, ja etsii urheilun paikkaa maailmassa. Se on myös omalla kohdallani maailman tärkein merkityksetön asia. Siinä ei tarvitse miettiä elämän syvintä olemusta, kiireitä tai ihmissuhdekuvioita. Voi vain nostaa, heittää, juosta, lyödä tai hypätä. Nauttia ja hengittää jokaista hetkeä. Maitohappoja ja serotoniinia.

Kilpailutilanne, se oleellisin onnistumisen mittari. Ei kuitenkaan tie onnellisuuteen.

2min 43s, 17.92m, 170kg,  17.93m, 48,5m, 100kg ja 20.01m ovat vain lukemia, mutta ne kaikki ovat vielä vuosien jälkeenkin täyttä tunnetta, joka on pohjimmiltaan ollut täydellisen tyhjentävä. Ne ovat palkintoja siitä työstä, jota vuodessa tehdään 400-500 tuntia täysin omasta halusta. Näistä jokainen on vain vahvistanut viestiä "sinä pystyit tähän. Jatka vielä eteenpäin, sillä pystyt myös siihen". Merkitystä ei kuitenkaan ole sillä, vaikka nuo lukemat olisivat hieman erilaiset. 100kg ja 20.01m ovat rajapyykkien rikkomisia, mutta niiden merkitys on paljon vähäisempi kuin viiden ensimmäisen. Neljä näistä viidestä on tuottanut välittömästi hetkellisen rajattoman tyhjyyden tunteen. Silmänräpäys tuon jälkeen huomaa sen, kuinka yksinkertaista onnellisuus on.

Välillä myös vituttaa. Silloin kun asiat menevät pieleen, ei päähän mahdu mitään muuta kuin epäonnistuminen. Se hetki voi kestää joskus silmänräpäyksen, joskus päivän. Yleisurheilu on pohjimmiltaan kuitenkin äärettömän totinen laji. Kiekkoa ei mennä vain vähän heittelemään, vaan sitä heitetään joko niin pitkälle kuin ikinä pystyy, tai sitten ei heitetä. Vaikka tämä totisuus on helppo peittää, niin ei kukaan mene kentälle suorittamaan huonommin kuin ennen. Jos suoritus menee päin hanuria ja tulos sitä myöten, ei kenelläkään ole hauskaa. Pallo voi mennä maaliin huonollakin suorituksella, mutta mittanauha rankaisee armotta.

Eilen se tuntui utopialta. Tänään se on erittäin helppoa.

Tässä kaikessa on kuitenkin koko homman idea. Kellon soidessa 15.12.2012 klo 8.30 saa nousta ylös, tehdä rauhassa aamutoimet, pakata kassinsa ja lähteä kymmeneksi kohti työmaata. Hieman juoksemista ulkona, verryttelyt ja puolentoista tunnin ajan nopeusvoimapainotteista huhkimista, rauhallinen suihku ja tunnin ohjattu venyttely. Yksi pala lisää tähän tunteiden vuoristorataan, joka kulkee täysin niitä raiteita joita itse haluaa. Se on sitä. Elämää.