Turhan vakava liikuntaharrastus - Mitä sen eteen joutuu uhraamaan?

En jaksa katsoa televisiosta sarjoja tai telkkaria juuri ollenkaan. Jos pitää vain katsoa ja möllöttää aivot tyhjäkäynnillä, aloitan vähintään venyttelyn ettei käy liian tylsäksi. Asia muuttuu heti, jos ohjelmassa on oikeasti mielenkiintoista sisältöä. Yksi tälläisistä poikkeuksista on sarja Once Upon a Time, jota katsoin mm. lähes koko lentomatkan Amsterdamista Hong Kongiin. Satumaailmaan pohjautuva tarina iski sen verran kovaa, että sarja saa anteeksi välillä tulevat ylimakeat siirappikohdat. Aivan matkan lopussa sarjasta jäi kuitenkin mieleen lause, joka on pyörinyt nyt pari kuukautta päässä, ja on aivan älyttömän totta. Kaikilla valinnoilla on hintansa. Aivan kaikilla. Näistä valinnoista sitten koostuu sellainen pieni asia nimeltä elämä, hyvine ja huonoine puolineen.

Blogimaailma antaa yleisesti sen kuvan, että asiat menevät hienosti putkeen, tai sitten todellakin pieleen. Haluankin nyt kiteyttää hieman sitä, että minkä hinnan joudun ihan tavallisessa arjessa maksamaan siitä, että reenaaminen on toiseksi suurin asia elämässäni tällä hetkellä, heti tärkeimpien ihmisten jälkeen. Toisinaan sen takia kynnetään aika syvällä.

Kun lähdetään perusteista liikkeelle, niin sellaisia asioita kuten hyvä uni tai ruoka en yksinkertaisesti voi laiminlyödä. Jos 8h+ yöunista tai täysipainoisista aterioista tasaisin, max 3h väliajoin joutuu tinkimään, hajoaa koko paletti heti alkuunsa. Yöunien tarpeen nyt ymmärtää normaalikin ihminen, mutta kun perusenergiankulutus ilman liikuntaa on päivässä enemmän kuin 3000kcal , ei syömistä vain voi tehdä vasemmalla kädellä. Tarvitaan vasen ja oikea. 3500kcal päivälukemiin on melkoinen työ päästä mussuttamatta hirveästi Pringlessejä tai Mars-patukoita, kun taas 1800kcal tarvitseva voi syödä vaikka pelkästään kynsiään, ja tuo täyttyy siltikin lähes huomaamatta.

Iltapalan mallia 11/2012

Mutta ne pienemmät asiat. Voin paljastaa pienen salaisuuden. Usein kuukausittain, joskus jopa viikottain tulee sellaisia kertoja, ettei voisi vähempää kiinnostaa reenata. Viimeksi eilen. Olisin halunnut olla missä tahansa muualla, ja mikään ei kiinnostanut. Olisi ollut liian helppoa kuitenkin vain luovuttaa. Oikeasti olisin halunnut tirauttaa ämpärillisen kyyneleitä urheilukentän portailla ja lähteä kotisuomeen hiihtämään, mutta näitä hetkiä oppii kummasti ajan myötä käsittelemään. Varsinkin tässä 2+1-systeemissä henkisiä hetkellisiä pikku kremppoja tulee aika paljonkin, erityisesti tuolla jälkimmäisellä viikolla. Romahdus voi tulla muutamassa minuutissa, ja sitten on parempi olla hetken aikaa rauhassa yksin, koska mikään ei ole oikeasti pielessä, pelkästään väsyttää. Tämä on oikeastaan melko yleistä kun väsymystä kertyy, yksinkertaisesti ei jaksa mitään ja mikään ei kiinnosta. Mutta, vaikka tämä hinta tuntuu välillä aika kovalta, niin erittäin hyvien hetkien saamiseksi pitää myös välillä käydä kurkkaamassa, että missäs se pohja oikein onkaan. Henkinen väsymys on näistä hinnoista kuitenkin mielestäni kaikkein kovin. Varsinkin, jos itseään ei osaa tarpeeksi kuunnella.

Väsymys on vain väliaikaista

Jos henkisellä puolella reenikaudella välillä kolottaa, niin kolottaa kyllä fyysiselläkin. Jos sanoo, että koko ajan on jotain pientä, niin ei paljon valehtele. Tein noissa lähtötasotesteissä 400m vetoja useampia, ja vihasin koko touhua ennen joka ikistä starttia, koska olo ei ole heti noiden jälkeen millään tavalla kehuttava. Jalat ovat haposta kankeat, ja hengitys vinkuu kuin pikkutytöllä odottaen tasaantumista. Eikä siinä kaikki, sama hupi jatkuu seuraavina päivinä. Vaikka tuossa oli yksi välipäiväkin, en tänään saanut lämmitettyä jalkojani niin hyvin, että olisin voinut tehdä vetoja uudestaan, joten päädyimme saksalaisten kavereiden kanssa lätkimään kössiä. 45min lämmittelyistä huolimatta jalat eivät halunneet juosta 100m enempää, kiitos reisi- ja lonkankoukistajajumin ja penikkakipujen. Penikkakivut tuntuvat tavallisest siltä, kuin puukko olisi lyöty pohkeen ja sääriluun väliin. Pahimmillaan siltä, että puukko myös jäi sinne. Yummy. Tässä vain pieni esimerkki täysin asiaankuuluvista fyysisistä kupruista. Loukkaantumiset ovat asia erikseen.

Nämä olivat hintaa, joka maksetaan omassa fyysisessä olossaan. Tähän päälle tulevat vielä muut valinnat. Yksi isoimpia ihmetyksen aiheuttajia on alkoholilla läträämisen minimoiminen, joka on täysin oma valinta. Tämä on omasta mielestäni yksi pienimmistä uhrauksista, mutta toisille se tuntuu kauhistukselta. Jos kaverit on sama asia kuin alkoholi, niin silloin varmasti se sitä onkin. Tätäkin enemmän harmittavat ne hetket, jolloin joutuu kieltäytymään jostakin mielenkiintoisesta tekemisestä silkan väsymyksen takia. Aina ei yksinkertaisesti vain jaksa, ja se harmittaa todella paljon.

Toisinaan sitten taas jaksaa. Liikaakin.

Joskus aikataulusyistä on pakko herätä aikasin, eikä se todellakaan ole Suomen syksyssä hauskaa. Illalla kymmenen jälkeen harvoin kuitenkaan tapahtuu mitään niin tähdellistä, että nukkumaanmenoa pitäisi venyttää puolenyön yli. Uhraamalla pari keskinkertaista saippuasarjaa illasta saa hyvin tehtyä aikaa seuraavan aamun reeneille. Aikataulullisesti tällainen elämä on normaalista poikkeavaa, mutta oman hyvinvoinnin kannalta se on todettu parhaaksi mahdolliseksi.

Sitten on näitä vähemmän merkityksellisiä asioita, kuin rahavirta varusteisiin, ravinteisiin, vuoromaksuihin ja ruokaan. Aikaa tuhrautuu viikossa helposti reeneihin oheistoimineen 20h+, ja jos Pekka Pouta on päättänyt tänä päivänä sataa koko kuukauden sademäärä kerralla, niin ei silti reenaamista jätetä välistä, vaikka matkalla vähän kastuukin. Ja se vasta riepookin, kun jalkaan mahtuvia housuja ei löydy mistään.

Tänä vuonna uusiks samalla tiimillä, jokamiehen seiska!

Mutta jos on kurjaa, niin on sitä myös hupia kaiken tämän edestä! Yksi tärkeistä asioista on haastava reeniseura. Täältä sitä on puntilla ollut vaikea löytää, kun 80kg mave korokkeelta tai 60kg penkki on tuntunut olevan se miehen mittari. Mutta eipä tuo mitään, huomenna uusi puntti, ja katsotaan että otetaanko taas uusi harppaus eteenpäin. Vähän siltä tuntuu, että otetaan.