Kun menettää jotain tärkeää

Nyt vähän huolestuttaa, tai ehkä vähän enemmänkin. Nostin tänään isosti penkistä ja maasta, ja kyykkäsin kevyesti, mutta silti ei ole nälkä. Ei edes semmoinen normaali pieni vatsan pohjalla kuriseva, tuttavallinen nälkä, vaan totaalisen nälätön olotila. Tämä on outoa ja pelottavaa, ei tällaista ole ennen ollut. Tämä on erittäin huolestuttavaa, jos mä alankin nyt kutistua syksyä kohti mentäessä? Saakohan tästä syystä mennä ensiapuun. Salillakin kulki niin hyvin, oliko se mun elämän huippukunto nyt siinä?

Oli huippukisat!

Yleensä varmin nälän nostattaja on ollut juuri maastaveto, mutta tänään nälkä ei koskaan tullutkaan. Sarjoja tein säälittävän vähän mutta sitäkin lähempänä maksimeita, eikä nälkä niitä ennen ole pelästynyt, vaan tullut päin vastoin uteliaana paikalle. Muistan kuinka jo muinoin maven ja kyykkyjen jälkeisinä päivinä syödessä on lähes voinut nähdä ihan alle, kuinka syödyt lihapullat ja perunamuusit virtaavat suoraan reisilihaksiin aiheuttaen koukuttavan palautumisen ja lämmön tunteen, joka innostaa ja koukuttamaan ottamaan vielä toisen lautasen. Puolet perunaa, puolet lihaa ja puolet kasviksia. Ja homejuustoa päälle.

Tunteita

Nälkä on kuin puoliso. Voit olla varma, että aamuisin se odottaa vierelläsi. Sitten kun se ei yhtenä aamuna olekaan siinä, ei oikein tiedä mitä tehdä. Nyt en voi tehdä muuta kuin jatkaa päivääni ja toivoa, että se sieltä vielä lähihetkinä palaisi. On ikävä =(