Uiminen on järjettömän pelottavaa

Uiminen on oikeasti ihan helkkarin pelottavaa touhua. Mä en mahda sille mitään, mutta mun polvet vatkaa aina ihan holtittomasti kun kävelen kohti hallia. Maanantaina kahvion täti oli tuomassa jo mulle rollaattoria ovelle, mutta sovittiin että yritän ite ensin selvitä ilman. Ei mua hukkuminen pelota, kilometri menisi uiden vaikka silmät kiinni. Ja ehkä se olisi parempikin niin.

Mua pelottaa ne kanssauimarit. Mummot. Papat ja muutama muu vinksahtanut. Aamulla kuuden ja kahdeksan välissä on erityisen paha hetki. Tilanne on nimittäin lähes varmasti se, että hallissa toiseksi nuorin henkilö on vähintäänkin 25 vuotta sinua vanhempi, ja nämä kanssauimarit käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Koko homma alkaa jo pukuhuoneessa, kun riisut sukkia. Viereisestä pukukaappirivistä hyökkää paikalle pappa, kuka muistelee että hänkin oli joskus nuori ja notkea. Ennen kuin hän ehtii kertoa miten sitä notkeutta oikein käyttikään, on parempi juosta suihkun puolelle ja kovaa.

Suihkussa voi päästä helpolla, jos on vikkelä kintuistaan ja pystyy pidättämään hengitystään suihkun alla riittävän ajan. Mutta sauna, sauna on pirullinen paikka. Siellä on nimittäin oven viereisessä kulmassa paikka, jossa istuu jatkuvassa kolmivuorossa kylän kovin saunoja. Joskus menin vahingossa ääneen ihmettelemään, kun kädet tärisevät silloin tällöin. Diagnoosi oli ilmiselvä: alkava Parkinson ja liuta muita vierasperäisiä termejä aakkosjärjestyksessä, joiden kuuntelun jouduin lopettamaan äffän kohdalla. Äkkiä altaalle!

Vesijuoksu. Se on pahin, se on kaikista pahin. Pientä rataa kiertää arviolta viisikymmentä mummoa, joiden parfýmien johdosta meinaa pökertyä jo kaakeleiden puolelle. Joka toisella on päässään toinen toistaan upeampi huivi, johon on taiteiltu harsokankaasta kiva kukkanen. Kun vedät vyön kiinni ja astut pelkoa näyttämättä altaaseen, kuulet takaa tulevan mainitsevan jotain lihasopasta, ja kiihdytät vauhtia ettet vain saa kuulla enempää. Jaksat ehkä 50 metriä, mutta et ota riskiä että kukaan kanssauimari luulisi sinun olevan pelastamisen tarpeessa.

Metrin ponnulta olen hyppinyt muutamia kertoja ihan vain siksi, että viime kerrasta on äkkiä kymmenen vuotta. Jostain syystä nämä vesijuoksumummot ovat vallanneet myös hyppyaltaan, ja kiertävät ympyrää. Kun ilmaiset kauniisti että väistäisittekö alta, niin mummot toteavat virneen kera, että tule vaan.

Yhtäkkiä muistat, että eihän tänne pellehyppimään tultu, vaan uimaan! Menet uima-altaaseen vain huomataksesi, että kohta edessäsi ui henkilö vaaleat stringit jalassaan. Innostus vain kasvaa kun huomaat yläosien tippuneen! Mutta samalla kellonlyömällä tajuat että kyseessä on mies. (Tosi juttu).

Koko homman viimeistelee se, kun teet kovaa 200 metrin vetoa. Yhtäkkiä viereistä rataa menee hirveää vauhtia jalka-amputoitu nuori neito, eikä ole mitään mahdollisuuksia pysyä perässä. Viimeistään tässä vaiheessa sitä alkaa miettiä, että sopisikohan joku muu harrastus minulle paremmin. (Kaksi isoa peukkua Porin paralympiaurheilija L.L:lle, arvostan!)

Kolmekymppinen?

Kohta lähtee käyntiin elon neljäs vuosikymmen. Kolotusten vuosikymmen, kuulemma. Ja kun neljäkymmentä tulee täyteen, niin sitten läskiä tarttuu pelkästä ruoan hajustakin. Hah.

Alla on kuva. Valkeapaitainen pojankloppi, armeijasta juuri vapautunut ja poikien kanssaa Interreilaamassa jossakin Zagrebin perukoilla. Ikää karvan vaille 20 vuotta, ja mieli täynnä intoa! Keskimmäisellä pojalla on 25 vuotta mittarissa, reenivuosia noin viisi takana ja vähän jo lihaa kertynyt luiden ympärille. Oikealla sama kaveri tänään, 29 vuoden ja 7 kuukauden kokemuksella. Voimaa on kertynyt, kropan pienistä kolotuksista saisi tehtyä vähintään D-hintaluokan pokkarin ja pientä pehmeyttä keräämällä ovat taudit pysyneet viime vuodet poissa.

Muutamat viime vuodet ovat olleet vähän hankalia, mutta tänään taas hymyilen. Sinetöin oman ikääntymiseni toteamalla, että tärkeintä on olla terve. Kuulostaa niin pappojen horinoilta, että voisi hyvin luulla mittariin tulevan 50, mutta näin se vaan on. Reenatessa tunnelmat ovat kovin kaksijakoiset. Toisaalta olen pystynyt paljon enempään kuin olisin ikinä uskonut, ja toisaalta tuntuu että lähes kaikessa pystyy vielä parantamaan.

Usein jossitellaan sitä, että saisinpa puhua kymmenen vuotta nuoremmalle itselleni järkeä. Ajattelin olla erilainen nuori, ja puhua jo nyt tolkkua päähän tulevaisuuden 30 vuotta täyttäneelle itselleni. Ihan ensimmäisenä päässä kannattaa pitää se, että uusien asioiden pelkääminen on kovin hölmöä. Jos perhoset (tai joku vähän isompikin, kuten vaikka strutsi) pyörii vatsanpohjalla, kannattaa useimmiten tehdä kuin jättää tekemättä. Toisena neuvona on se, että pidä hyvää huolta selästäsi. Pullistunut välilevy on lähes yhtä helppoa löytää mistä tahansa porukasta, kuin kepun kannattaja. Jos noiden lisäksi vielä muistat pitää silmän auki ja nauttia maailman pienestä ja suuresta kauneudesta, niin tuskin se vuosikymmen kovin pahasti pieleen menee.

Ihan kuin olisi doupannut

Tänään kulki niin hyvin, että nyt täytyy vetää jarrua. Se on ehkä isoin oppi tässä vuosien varrella. Aiempina nuoruuden innon vuosina huippuhyvä reeni tuli aina tulkittua ”uudeksi normaalitasoksi”, ja siitähän jatkettiin kahta kovempaa, kunnes tuli stoppi. Nyt kun taso hyppää ylöspäin, niin osaa jo vetää hetken tauko ja lähteä kevyemmän kautta lisäämään rasitusta pykälän kovemmaksi. Pitkäjänteisyys on tässä vaiheessa tärkein asia jos eteenpäin haluaa mennä, ja se tässä olisi tarkoitus.

Ensimmäisenä lämmittelyn päätteeksi otin 500 m soudun. Kello pysähtyi aikaan 1:32,5. Ennätysparannus 3 sekuntia, ja aivan yhtä tiukille en vetänyt kuin tuossa edellisessä kovassa. Tuo on hirveä soutumatka, yritän ensimmäisen 300 m vetää silmät kiinni, ja viimeiset 200 m mennä 5 vetoa kerrallaan. Tuskaa se on, mutta on siitä iloakin. Kun happi kulkee, niin se näkyy positiivisena kaikkialla.

Kuten vaikka siinä, että kyykkyjä jaksaa tehdä enemmän kuin kolme.  Jalatkin alkaa olla kunnossa, etukyykyssä 8 x 120 kg ja 1 x 150 kg kohtuuhelposti, 4x140 kg vähän tiukempanakin. Vähän lisäpitoa ylävartaloon, niin haviteltu 180 alkaa olla lähettyvillä. Ajamisen määrä on vähentynyt niin, että askelkyykkykin onnistuu. Viime vuonna ei onnistunut. Penkissä pomputtomana viikon sisään 4 x 125 kg ja pompulla 1 x 145 kg, ja seuraavan parin kuukauden reenisyklissä pitäisi pamahtaa kovaa yli.

Pienet mutta merkitykselliset edistysaskeleet eivät ole löytyneet salilta. Ne ovat löytyneet uima-altaasta. Syyskuun lopusta uintikertoja on tullut 18 (viime reenivuosi 2 kpl) matkana 200 – 1300 per kerta, yhteensä 14150 m, (ka 786 m). Uinti on sikäli loistavaa tekemistä, että se pitää keskikropan hereillä, huoltaa paikkoja ja kierrättää keuhkoissa olevaa mönjää sen mukaan miten haluaa mennä. Kunhan pysyy pinnalla.

Tänään minua lähestyi nainen

Elämässä on omat kommervenkkinsä, kun on 130-kiloinen jässikkä, joka antaa tukan kasvaa puoli vuotta kerrallaan ja on kaikin puolin yhtä sulava kuin puujaloilla kävelyä harjoitteleva norsu. Sellainen symppis ja harmiton, mutta samalla vähän liian kuhmurainen kulkeakseen virrassa sulavasti kuin kaarnavene. Puukuutio pallomeressä, tai jotain. Kun tovi sitten seisoin tien vieressä heilutellen ohiajaville hinausköyttä, niin yksi ainoa herra pysähtyi, ja hänkin halusi vain tietää paljonko olen maksanut tuosta 15 vanhasta sitikasta. Jumissa olin, ja jumiin jäin. Jos joku lähestyy, niin hän luultavasti haluaa että ojennan ylähyllyltä kohtuupainavan laatikon. Humalaisiakin ihmisiä välttelen, koska yleisin repliikki on ”Moro mitä äijä. Tuu painiin Jartsan kaa”. Tällaista se elo on.

Mutta tänään minua lähestyi nainen. Silmissä täyttä paloa hän asteli lähelleni, ja kuiskasi erittäin äänekkäästi korvaani ”Et sä noin voi tehä! Sori kauheesti mut lopeta. Tee  vaikka… eiku älä tee mitään!” Oikein viehättävä naishenkilö, personal trainer kai, mutta totuus oli se että toimintani ei ollut soveliasta. Pienemmän olisi heittänyt varmaan pihalle, mutta kun vauhtipunnerruksessa tangossa oli hieman reippaan hänen verran painoa, niin totesi kait parhaaksi pysyä verbaliikassa. Nykyaikaisen asiakaspalvelun malliesimerkki on nimittäin juurikin tämä, että ulkoistetaan ulosheittotoiminnotkin asiakkaille. Kyllä minä toki ymmärrän ettei painojen pudottaminen katonrajasta ole soveliasta, mutta allani nyt sattui olemaan paras näkemäni nostolava, jolle painojen pudottaminen olikin kielletty. Porissa on vissiin jopa ihan kohteliasta kysyä, että Mikä vittu näitä Porilaisia oikein vaivaa, ja teenpä sen nyt.  No, painonnoston jaloa harrastamista varten tarvii etsiä nyt uusi kolo. Juuri kun viime tekstissä pääsin kehumasta.

Elämä on kovin mukavaa, kun asennoituu niin että kunnon paskamyrskyn raivotessa tuumaa tämän menneen vielä kehnommin kuin olisi itse osannut edes keksiä. Sitten jos kaikki sattuu menemään oikein hyvin, niin voi iloita ja ihmetellä, että välillä näinkin. Kun elämä on yhtä aurinkoa niin siinä saa kunnon rusketuksen, ja jos ympärillä on pelkkää synkkyyttä, niin pimeässähän saa paremmin nukuttua.

Totta puhuen, kyllä mua nyt vähän vituttaa. Hyvin mennyt reeniputki menee nyt kunnolla sekaisin, kun joutuu etsimään paikat jossa toteuttaa itseään ilman turhia rajoitteita.

Intervalli maistuu joulutortuilta

Kaikesta kurjuudestaan huolimatta olen palauttanut intervallityyppiset reenit taas ohjelmaan, ja onhan ne nyt hirveintä ikinä. Ne antavat yleisen olotilan sekä voimailunkin puolelle sen verran lisäpotkua, että kerrankos sitä muutaman sähäkämmän vedon kestää. Aluksi 130 kilon varrella käy niin, että lihakset hapottuvat ennen kuin ehtii hengästyä. Melko nopeasti tuosta päästiin tälläkin kertaa siihen, että keuhkot ovat ne jotka aloittavat vinkumaan reippaan miljoonan syklin minuuttitahdilla. Tänään viimeksi hapotin reenin loppupuolella 500 m soutua ja ensimmäistä kertaa lattialla keräillessäni pelkäsin, että loppuuko se hapen haukkominen ikinä. Loppuihan se, mutta pari kirosanaa siihen tarvittiin ensin. 1:35.5 tuli yllättävän helpostikin. En ole ihan varma olenko tuota paremmin koskaan vetänyt, mutta se tosin on toissijainen seikka.

                                                                                                                                          

Puls on valikoitunut omaksi salikseni Porissa. 10 kertaa 50 kerran sarjakortista on käytetty, ja varmaan samassa paikassa hommat jatkuvat tuonkin jälkeen. Voimailuun tilat ovat tiptop, ja loikkimiseenkin löytyy kevyet perustarpeet. Eniten on ihmetyttänyt tuo Porilaisten aamu-unisuus, kun aamuisin saa reenata voimalupuolella lähestulkoon itsekseen. Kelpaa toki minulle, mutta asiallinen varmistaja penkissä alkaa olla nykyään enemmänkin pakko kuin silloin tällöin tarvittava juttu.

Vielä en ole mennyt halliin heittämään, mutta ei se kaukana ole. Jalat ja kroppa alkaa olla terävämpiä kuin mieli, ja vielä kun päivä taas pitenee niin hymyhän tässä huulille helahtaa. Kyllä tää vielä tästä!

Can someone else Just Do It?

Väsymys on vain mielen heikkoutta, mä annan itsestäni aina satakymmenen prossaa ja selviän kaikesta voittajana, koska mun seinällä on tsemppaava kuva leijonasta ja jostain motivaatiolauseesta, jota se leijona ei sitten tasan varmasti ole sanonut. Ajatelkaa nyt itse leijonaa, joka kiipeää maasta puun latvaan ja takaisin kakskytyks kertaa amrappia ihan wodina aina kun ei metsästä gaselleja. Ei tolkun hiventä.

Oikeasti olen ihan helkkarin rikki. Lapsiperheen elämää vissiin. Töissä pitää nuorena insinöörinä tuoda taloon sitä ihanaa uutta näkemystä, ja olla muutenkin dynaaminen ja aina valmiina kuin partiopoika. Ja jos joskus pääsee virka-aikaan lähtemään kotiin, niin edessä on tietysti iltavuoro naperon kanssa. Normihommia, eilen pidin vessapaperirullaa puolen metrin korkeudella lattiasta, jotta lego-ukot voivat laskea siitä läpi. Reilun puolen tunnin urakka. Ja uskokaa tai älkää, niin tätä voi leikkiä väärin ja sen saa todellakin kuulla.

Opiskeluaikoina tapana oli, että ennen reenin kovimpia sarjoja pidettiin kovaa puhinaa ja melskettä, ja puhuttiin itselle motivointilauseita siihen tyyliin, että tottakai sä pystyt, sen takia sä täällä oot! Nykyään puhina on ihan samanlaista, mutta mielessä pyörii vain ”ihan sama pystytkö vai et, miks sä edes oot täällä? Mee kotiin nukkumaan.” Ihmisen kroppa ja mieli on vähän samaa sorttia kuin vastavirtaan uiminen: Ne laittaa sut lopulta ojennukseen vaikka kuinka pyristelisit. Joko kertalyönnillä tai väsyttämällä, mutta laittaa kumminkin. Jos et usko, niin et ole pyristellyt tarpeeksi kauan.

Muuten kulkee helkkarin hyvin. Hierotutin tänään vatsalihakset, ja auttoi ihan tolkuttomasti! On kova suunnitelma olla ensi kesänä kovemmassa kunnossa kuin ikinä, ja sitten se kolmekymppiä pamahtaakin mittariin. Tarttis varmaan miettiä uudestaan, että onko tässä niin tolkkua yrittää tulla aina hitusen vahvemmaksi.

Vuoden 2017 pannukakku

Vuodet eivät totisesti ole veljiä keskenään. Olen tässä jo noin kuukautta suunniteltua aiemmin pakkaamassa heittotarpeita jonnekin muuttolaatikkojen syövereihin melko apein mielin ja vähintäänkin turhautuneena. Talvella tein jokseenkin hyvää työtä, mutta lopputuloksena oli  sittenkin vain reunoilta palanut pannukakku, joka on keskeltä vain puoliraakaa velliä. Ei muuta kuin hilloa päälle ja uskotellaan vaimolle, että hyvää on.

Kun pannukakku menee pilalle, niin vika on joko reseptissä tai kokissa. Tällä kertaa molemmissa. Otin tietoisen riskin, ja aerobinen liikunta oli hyvin minimaalista koko kauden. Priorisoin vähäisen reeniajan voimanhankintaan, ja lopputulos on tässä. Olen kyllä helkkarin vahva, mutta auttaisko joku mut tästä sohvalta ylös kun en itse pääse. Toinen virhe oli se, että en malttanut olla tekemättä maksimirautanostoja näin kesän heittokaudella. Heinäkuun puolivälissä penkkienkkaan kerralla+7,5 kg (150 kg) ja rinnallevetoon elokuun alussa 122,5 kg uusiksi ennätyslukemiksi. Penkissä olisi vielä ollut varaakin parantaa, rinnallevedossa 125 kg taas tuli syliin niin että rannetta paranneltiin pari viikkoa. Ja kun tämän pannukakun kokki koki olevansa supermies, onhan päällä sininen paita, niin oikeaa lepoa ei kesään mahtunut. ”Lepohetkinä” oltiin joko ulkomailla työmatkoilla, tai sitten elettiin yksinhuoltajasimulaattoria nipistäen pois viimeisetkin voimanrippeet.

Kaivetaan positiivista! Suurimmat liikkuvuusongelmat sain pois, tosin liian myöhään. Hankittu voima myöskin säilyy taustalla, ylläpito on monin verroin helpompaa kuin uuden rakentaminen. Kiekossa sain myös monta teknistä palasta lisää hiottua, vaikka kokonaista niistä ei vielä tullut. Lisäksi luulen löytäneeni reseptin, jolla voimaa kertyy vähän niin kuin itsestään. Kuulostipa douppaukselta. No, niin tärkeää tämä ei ole että tarvisi lähteä niihin touhuihin pelleilemään.

Ensi vuosi on monella tapaa vedenjakaja. Niin monta sataa tuntia (ja euroa) tähän uppoaa vuodessa, että olen kyseenalaistanut tekemisen mielekkyyttä tasaisin väliajoin, mutta todennut silti haluavani kokeilla rahkeitani. Kerron kuitenkin salaisuuden. Reenaaminen ja tuloksenteko ei ole rankkaa, palautuminen on. Siinä vaiheessa kun huippuveto ei pysty enää korvaamaan kaikkia reenaamisen aiheuttamia kärsimyksiä, niin on parasta pakata kamat kasaan, ja tehdä jotain ihan muuta.

Mutta ei vielä.

Alkukesä 2017 tilannekatsaus

Juna jatkaa kulkuaan, ja itse roikun viimeisen vaunun perälaudassa ilmavirran riepoteltavana. Väliäkös tuon, kun kyydissä pysyy! Mutta aloitetaan tarina kauempaa.

Heittokausi on siis aloitettu. Ensimmäinen kuulanheittokerta meni niin vihkoon kuin voi mennä. Jos kroppa ei taivu mistään muualta kuin kaulasta ja nilkoista, niin vaikea siinä on lingota mitään yhtään mihinkään. Jostakin pitää kuitenkin aina aloittaa, ja tulipahan se tehtyä. Vähitellen nuo ovat tuolta hilautuneet ylöspäin, nyt PYT 20,60 m ja JVE 17,90 m. Molemmat ovat noin metrin päässä ennätyksistä, mutta erityisesti JVE:ssä ollaan vielä kaukana hyvistä vedoista. Kesän minimitavoite vaatii yhteensä 150 cm parannuksen. Penkissä pompauttamalla 2x137,5 kg, pomputta 4x127,5 ja sotilaspenkissä 4x115 antavat hyvin uskoa 155 kilon pompautukseen, varsinkin kun kaksi viimeistä tulosta on tehty selvästi laskevaan vireeseen. Ja tärkein, 2 kilon kiekko on liidellyt säännöllisesti 40 m viivan yli, parhaillaan jo 41,45 m. Jos aiempia vuosia miettii, niin nelivitonen pitäisi olla syksyllä hyvin haarukassa.

"Salilla juttely kielletty." Hyvä.

Kilpailulisenssin hankinta meni todennäköisesti tälle kesälle jäihin, kalenteri mahdollisti yhden ainoan kisan ja katsotaan nyt onko se 150 euron arvoinen. En tosin aiemminkaan ole tarvinnut kilpailuita minkään sortin motivaattoriksi, omien rajojen etsiminen on se josta tämä blogikin sai nimensä jo – jösses – 2010. Noh, aika kuluu ja me siinä mukana, semmoista se on. Yleispätevä neuvo aikanaan vaihto-opiskeluun lähitessä oli sellainen, että jos vähänkään haluaa, niin kannattaa lähteä. Jos tietää että ei, niin mitä turhaan sitten. Sama pätee melko hyvin muutenkin: Jos penkissä 50 kilon alle jäävä mies haluaa aloittaa voimailun, niin miksi ei aloittaisi? Mutta jos ajatuksiltaan erittäin vaikeaselkoinen ja epälooginen henkilö  haluaa aloittaa blogin pitämisen, niin sitä olisi ollut parempi harkita kerran tai kaksi.

Turpaan tuli naisten 4x SM-voittajalta, Pahoittelut epäsopivasta asustuksesta.

Oliko tässä joku punainen lanka tai juoni? Tiivistettynä tilanne on nyt se, että välillä kulkee helkkarin hyvin, mutta sitten väsymys vetää nopeasti vaikeroimaan itsesäälissä lattialle, ja toteamaan seuraavan reenivuoden olevan kyllä viimeinen. Saa nähdä mitä käy, mutta toistaiseksi alakulosta on päästy aina vaan kovemmin pinnalle!