Yksi onnistuminen korvaa kymmenen epäonnistumista

Piti jo viime viikolla tarttua niinkin hienoon asiaan kuin Kansallinen epäonnistumisen päivä 13.10, mutta yllättäen epäonnistuin tuossa. Tässäkin tapauksessa epäonnistumisesta seurasi täsmälleen ei mitään, kuten yleensäkin. Päivän virallisilla nettisivuilla on asiaa liippaavia videoita, joista seuraavat kaksi iskivät allekirjoittaneeseen eniten. Pätkät ovat sen verran lyhyitä, että suosittelen katsomaan vaikka olisit kuinka kiireinen. Starring Madventures-Riku & Arvi Lind.

MPM toteuttaa itsessään tätä rohkean epäonnistumisen sanomaa niin hyvin, että välillä hirvittää. Itsensä nolaamisen pelko tuntuu olevan Suomessa jotenkin niin järjettömän suurta, että sen takia aivan älyttömän paljon hienoja asioita jää tapahtumatta. Kaiken hiemankaan tavallisesta poikkeavan yrittäminen saa yleensä jo niin negatiivisen vastaanoton, että useimmat lannistuvat jo ennen aloittamista. MPM yrittää osaltaan rikkoa tätä asetelmaa, sillä lähtökohdat koko blogille kuulostavat äkkiseltään melko järjettömiltä.

Kun kirjoittaja on täysin tavallinen henkilö, eikä oikeastaan lähtötilanteessa osannut mitään millään tavalla erikoista, tuntuu melko typerältä alkaa kirjoittaa internettiin reenipäiväkirjaa. Ja vielä niin, että kirjoittaja ei yritä peitellä henkilöllisyyttään millään tavalla. Kuulostaa juuri siltä tilanteelta, että turha mun on edes yrittää, ei siitä kuitenkaan mitään tule. Virhe.

Trying is the first step towards failure. Failure itself is a necessary step towards success. So keep trying. Keep failing. Keep trying.

Jos en olisi itse päässyt irti tuosta epäonnistumista pelkäävästä ajatusmallista, olisin viettänyt myös edelliset 4 vuotta vältellen oikeasti itselle tärkeiden asioiden tekemistä, koska se menee kuitenkin pieleen. Se hetki oli aivan uskomattoman vapauttava, kun tajusin, että tärkeämpää kuin se mitä olet tehnyt, on se mitä teet tällä hetkellä tulevaisuutta varten. Siinä matkalla tajuaa myös sen, että onnistumisilla on hintana se, että pitää olla myös valmis epäonnistumisiin ja joskus pahoihinkin itsensä nolaamisiin.

Useasti tekstejä kirjoittaessa tulee ajatus, että mitäköhän helvettiä näitä turhia lätinöitä tulee taas julkaistua. Turhanpäiväistä lätinää, mikä ei muuta maailmaa mihinkään suuntaan. Olisi helpompi vain painaa delete, ja mennä keittiöön syömään köyhiä ritareita. Kuitenkin se, että tämänlaiset tekstit jäisivät jostain turhasta syystä johtuen julkaisematta, tuntuu paljon suuremmalta epäonnistumiselta kuin se, että 105kg rinnalleveto ei ollut lähelläkään nousta ylös.

Tosiasia, että kun on valmis laittamaan itsensä rohkeasti peliin, lopputulos on paranee yleensä huomattavasti.