Elämän suunnitelmallisuus

Tänään tuli taas tilanne eteen, minkä takia en pidä itteläni tarkkaa harjoitusohjelmaa. Piti käydä pankinjohtajan puheilla Länsi-Suomessa, ja tapaaminen venyi melkein 2 tuntia odotettua pidemmäksi. Olin suunnitellu ~20km PK-vauhtista (Peruskestävyys) hiihtolenkkiä iltaan, mutta se ei ollut mahdollista kun vuorokaudessa on rajattu määrä tunteja. 20km PK vaihtu siis 4x1.9km VK-vetoihin (Vauhtikestävyys), kun pito oli viimisen päälle kohdallaan taas kerran. Ei ihan nappiin mennyt siis, mutta hauskaa näin! Jokanen pätkä olis just sen pitunen, että siinä sai puristaa tasasesti kovaa pitkän matkaa. Tuntuma oli semmonen, että 7-ottelun 800m:n juoksusta vois saada ens kesänä enemmän irti kun aiemmin, mikä ei tosin ole kovin paljon ollut vielä.

Ylipäätään ohjelmattomuus tuo hyvää joustoa omaan tekemiseen. Voi pitää vapaapäivän kun huvittaa, kun on kurja keli niin voi jäädä sisätiloihin harjoittelemaan ja ennen kaikkea kun aurinko paistaa, voi mennä ulos. Näin säilyy motivaatio paremmin, ja voi antaa lepoa ittelleen silloin kun tarvii. Kehonrakennusta harrastavien keskuudessa tuntuu olevan vallalla kolmijakoinen ohjelma, että maanantaisin tehdään sitä, keskiviikkoisin toista ja perjantaisin mitä on jäljellä. En ite millään jaksais taipua tähän, tuntuu jotenkin pakonomaiselta tommonen viikonpäiviin sidottu ohjelma. Normaalisti viikosta yksi päivä on kuitenkin itelläkin sidottu, kun lauantaisin on ohjattu venyttely. Siitä ei voi kun kiittää, sillä tuntuu jotenkin vaikeelta saada varattua aikaa huoltavaan tekemiseen, niinkun vaikka venyttelis tunnin vaan omissa oloissaan. Ilman suunnitelmaa eteneminen ei kuitenkaan tarkota, että etenis juonen mukaan ja tarkkailis tilannetta. Tällä hetkellä tilanne on niin hyvä, että huomenna pitäis tehdä kyykkyreenki minkä jälkeen ei taas tunnu hetkeen tuoreelta. Katsotaan onnistuuko vai muuttuuko suunnitelmat.