Kun mennään kilpailupaikalle, tilanne on tietysti aivan eri kuin tutussa porukassa harjoituksissa suorittaessa. Erityisesti suomalaisena tuntuu, että Suomesta puuttuu voittamisen kulttuuri, ja häviä pelko on jotenkin ylitsepääsemättömän tuntuista tosi monella urheilijalla.
Eilen pelailtiin TTY:llä Akateemisen Kyykän MM-kisat, jossa kasetin täytyy kestää, jos meinaa otteluita voittaa. Iso osa joukkueista on aamusta alkaen humalassa, ja provosointi ja suunsoitto on enemmän kuin sallittua. Toiset myös manipuloivat pistelaskua ja lopputuloksia, ja toiset menevät henkilökohtaisuuksiin, mutta eipä näistä henkilöistäkään eroon pääse. Alkulohkossa tälläisiä joukkueita tuli vastaan 2. Kaksi kertaa myös peli meni painiksi, kun eivät tahtoneet uskoa sääntöjä. Joka tapauksessa, 3 niukkaa voittoa ja jatkolippu tuli lunastettua, Nämä samat kaksi joukkuetta olivat vihaisia, koska emme olleet umpihumalassa pelatessamme. Tavallaan tallaa kukin ^^
Henkisen pelin apuna oli tällä kertaa huuliharppu, tuomarin pilli, vapputorvet ja ennen kaikkea nokkahuilu! Itse lähes kaiken ulkopuolisen mölyn pystyn mielestäni käsittelemään, mutta nokkahuilu on jotain aivan mahdotonta! Epävireinen piipitys korvan juuressa sai useammankin pelaajan hermostumaan, yksi meinasi talloa sen, ja toinen otti kaverin suulta sen pois ja heitti lumihankeen 20 metrin päähän, mutta ei se menoa hidastanut! Jokaisesta neljän hengen joukkueesta tuntui löytyvän joku, kuka menetti pelin täysin provosoivasta juttelusta, ja heitti aivan päin honkia. Tärkeintä oli puhua sen verran järkeviä, että sai heittovuorossa olleen ensiksi kuuntelemaan, ja vaihtaa sen jälkeen pikkuhiljaa johonkin aivan päättömään. Vaikka oma peli ei ollut kovin kummoista, pääsimme lopulta 16 parhaan joukkoon, kun joukkueita oli 512, mikä oli aivan ylisuoritus joukkueelta! Viime vuodesta petrasi eniten Masa, jolla viimevuotisesta hermoilusta ei ollut merkkiäkään. ALLA TUNNELMAT KISOISTA VIDEON MUODOSSA!
Omia kokemuksia henkisen kantin pettämisestä ei muistu juuri mieleen, yhtä täydellistä hajoamista lukuunottamatta. Olin viime talvena pirkkahallissa hyppäämässä korkeutta, ja paikan reunalla oli futisjunnujoukkue odottamassa reenejään. Yksi pojista otti selostajan roolin, ja aloitti selostamisen juuri ennen kun lähdin vauhtijuoksuun. "NYT ON KYSE MAAAAAILMANMESTARUUDESTA. PYSTYYKÖ HÄN SIIHEN, TULEEKO HÄNESTÄ MAAILMANMESTARI..." 6-vuotiaan pojan erittäin korkealla äänellä sai aikaan pahan hajoamisen, ja reeni loppui siihen.
Positiivisia kokemuksia taas löytyy vaikka kuinka määrin. En ole vielä kilpakentille paljon päässyt, mutta olen kuitenkin erottanut selvästi tilanteet, koska harjoitellaan ja koska tehdään tuloksia. Kaukaisin muisto on ala-asteiden välisistä yleisurheilukilpailuista 6.-luokalta, kun yhtenä lajina oli turbokeihäs. Olin ahkerasti kotipihalla harjoitellut ja heittänyt tasaisesti samoja mittoja pitkin kesää, mutta näissä kisoissa pikkupoika paransi ensimmäisellä heitolla heti 2 metriä ennätystään! Se on aika hyvin, kun alkuperäinen ennätys taisi olla jossain 22 metrin tienoilla. Ja poika oli iloinen! Vieraat silmäparit tuovat sitä hyvää tunnetta tekemiseen, pieni lisäpuristus siivittää usein paljon parempiin suorituksiin, kuin "no kunhan nyt rykäsen"-asenne. Isoin tekijä tässä luultavasti on se, ettei tarvitse oikeastaan todistaa kenellekään sen suuremmin. Eri asia taitaa olla, kun urheilee ammatikseen, ja varsinkin jos tekeminen on muutenkin alavireistä. Mystistä tuo henkinen puoli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti